Rentoa olemista ja oppimista

Viimeisen viikon tullessa, oli mieli täynnä tunteita. Viimeinen viikko, sitä ei saisi liikaa ajatella. Tuntuu uskomattomalle ajatella sen olevan ohi nyt. Niin monta tunnetta ja tapahtumaa on mahtunut niihin. Niin ristiriitaiselle tuntuu sanoa "heihei". Ehkä näemme, ehkä emme. Silti hyvää toivottelemme. Kotimatka alkaa pian, ja sitä ennen on hyvä tarkastella, missä olin, mitä opin.

Tällä viikolla halusin tehdä kaikki ne asiat töissä, mistä olin haaveillut koko harjoittelun ajan. Siksikin päivistä tuli varsin erilaisia, rentoja ja jopa turistimaisia. Olin kaksi kertaa varusvarastolla Jeriksen puolella, joka ei poikennut juuri Muonion puolen varastosta. Raahaamisia oli vähemmän, sillä kaikkialle pääsi sisäkautta, eikä moottorikelkkoja tarvittu. Myös huoneita oli vähemmän. Olin perinteisissä talviaktiviteeteissa jouluaattona, jolloin jaoimme ylimääräisenä asiakkaille diplomit, napapiiriin yli selviytymisestä. Joulu tarttui viimein täälläkin ihmisiin, edes hieman. Aktiviteetteja ei ole ollut niin paljon, asiakkaat ovat viipyneet pidempään, eikä hoppu ja touhu ole ollut koko ajan läsnä. Se sopi minulle paremmin. Työn tekee paremmin, laadukkaammin ja nautinnollisemmin, kun saa keskittyä rauhassa siihen, mitä tekee.

Uutuutena oli tällä viikolla 2 kertaa tehty reissu Torassieppiin. Torassiepissä on todennäköisesti Suomen vanhin yhtäjaksoisesti ollut porotila. Viimeisen yrittäjän kuoltua, osti yritys sen itselleen ja jatkoi toimintaa hieman eri näkökulmasta. Paikalla on myös alueen ensimmäinen hotelli. Aikoinaan eräs saksalainen halusi perustaa kodin jonnekin lähistölle ja keksi rakentaa paikalle talon, joka sijaitsi kätevästi puolivälissä Pallasta ja Olosta. Näin matkailijat pysähtyivät talolle yöpymään. Talossa asui myös parhaimmillaan yli 21 ihmistä, mutta kun lapset muuttivat muualle, jäi tilaa tyhjiksi "turisteja" varten.

Torassiepissä on myös kuuluisa jäähotelli/ravintola. Jokaisessa vierailussamme esittelimme ensin hotellin huoneita. Kaikki ei vielä ollut valmista siellä, mutta paljon oli silti jo näytettävää. Osaan huoneista odotetaan jo asiakkaitakin. Aivan mielettömän taitavaa taidetta, oli raapustettu hotellinseiniin. Huoneet itsessään oli pieniä, mutta jokaiseen oli taiteiltu eri teema. Jokainen niistä liittyi myös jollakin tavalla Suomeen, joko sen kulttuuriin, eläimistöön tai historiaan. Hotellihuoneet huipuentuivat päässä olevaan suuren ravintolasaliiin. Siellä tarjoilimme asiakkaille luonnollisen lounaan. Oli kiva päästä käyttämään tarjoilijan "taitoja", joita olemme hieman harjoitelleet erilaisilla kokki kursseillamme. Tämän jälkeen kävelimme asiakkaiden kanssa porotilan läpi vanhalle hotelille ja pääpaikalle. Siellä jaoimme ryhmän kahteen osaan. Toinen porukka lähti poromiesten mukana poroalulle, kun toinen lähti vanhaan museoon kuuntelemaan poroluentoa.

Ensimmäisellä kerralla Torassiepissä halusin leikkiä turistia. Menin siis Austarialaismiehen kanssa samaan rekeen ja fiilistelin samaa matkaa turistien mukana poroajelusta. Täytyy myöntää, että pidin ajelusta, ja ihastuin hieman noihin pohjoisen elukoihin. Kun lapset kiljahletivat riemusta, porojen lähtiessä juoksemaan, kannustin mielessäni niitä juoksemaan enemmän. Vauhdikkaat pätkät olivat myös minun mieleeni.

Myös poroluento, sekä alueen ensimmäisessä hotelissa tapahtuneet luennot opettivat minua suuresti. Sain uutta tietoa poroista, niiden elinympäristöistä, vihollisista ja hoidosta. Myös talon ja alueen historia kiinnostivat minua suuresti, tällaisena kulttuurin ja historian ystävänä.

Sunnuntaina oli viimeinen päiväni. Tuntui haikealle ja ristiriitaiselle. Sydän oli jäänyt jo Muonioon ja Lapin kaamokseen, mutta perheenkin luokse oli mukava palata. Ennen pakkaamisten aloittamista, halusin toteuttaa viimeisen unelmani suhteessa harjoitteluun: Huski-safarin.

Minä en ole todellakaan mikään koiraihminen. Meillä ei ole koskaan ollut koiraa, enkä ole oikeastaan niin tottunut - päinvastoin enemmän vierastan. Kuitenkin olen utelias moniin asioihin, ja ollessani yrityksessä, jossa on Euroopan suurin Huski-tarha, halusin totta kai päästä kokeilemaan edes pientä koira- safaria. Pitäisihän minun myös tietää, mitä ne turistit hehkuttivat jokaisessa palautteessaan.

Sain eteeni kuusi koiraa, ja yhden pelokkaan turistin. Pakkasta oli tuolloin yli - 23 astetta, joka lisäsi henkilökohtaisia haasteita varpaisiini, sekä sormiini. Koirat juoksivat hirmuista vauhtia, ja jouduin ajamaan koko matkan jarrun päällä, muiden nautiskellessa jalaksilla. Meille oli laitettu suhteessa liikaa koiria painoon nähden, jonka suomalainen pääopas tajusi kesken matkan. Välillä mentiin vaaratilanteissa, kun koirani olisivat halunneet ohittaa koko letkan, minun painaessa jarrulla.

 Täytyy silti sanoa, että nautin matkasta. Ekologisena ihmisena pidän ajatuksesta, että saan nauttia vauhdin ja maisemien hurmasta, ilman minkäänlaista keinotekoista energiaa. Eläinten vauhdissa on myös omanlaista jännitystä ja hallitsemattomuutta, mitä esimerkiksi moottorikelkoissa ei ole. Uusi halu ja unelma syttyi päästä uudestaan safarille - mutta silloin tahdon sopivan määrän koiria eteeni.

Kaikki loppuu ja loppui myös aikanaan. Sunnuntaina värittelin kyyneleet virraten kiitos - korttia työpaikalleni. Muistot, ilon, sekä vaikeuden hetket virtasivat ulos kyyneleiden mukana. Yksi iso asia elämässäni oli toteutunut ja tullut päätökseensä. Ja minä olin selvinnyt siitä. Maanantai aamuna bussini lähti kohti Rovaniemeä. Aurinko väritti tummilla väreillään taivaankannen. Imin sisääni kaiken Lapista, halusin muistaan aina ne värit. Junassa istuessani näin Kemin kohdalla ensi kertaa auringon lähes kuukauteen, joka yllätykseksi minulle tuotti surullisen olotilan. Se oli kuin niitti Lapille, harjoittelulleni, sekä sydämeni rajalle, minkä taakse sen jätin. Mutta sen tiedän, että sen rajan taakse, minä palaan vielä.

Harmaita päiviä

”Kolme yötä jouluun on.” Niin, joulu lähestyy myös tänne pohjolaan. Viikonloppu tuntui haikealta, sillä moni harjoittelija lähti silloin pois joulun viettoon koteihinsa. Tänne on jäänyt loppujen lopuksi vähän porukkaa. Muutamia lähtee myös ennen pyhiä pois. En tiedä, kuinka paljon porukkaa jää sitten vain jouluksi.

n. klo 9.30 

Viime viikko oli erilainen kuin muut. Harmaus kuvastaa sitä niin sään kuin mielen osalta. Viikkoon on sisältynyt monia hienoja ja kiitollisia hetkiä, mutta myös paljon niitä, kun voimavarat ovat alkaneet loppua. Joulunkin ajatteleminen alkaa tuntua ristiriitaiselle. Se on kuulemma kiireisintä aikaa täällä, ja itse kaipaisin nyt eniten lepoa ja rauhaa. Mutta tämä oli valintani, kokea myös joulu sesongissa, ja tiesin myös ennakkoon oloni täällä olemaan ristiriitaista ja vaikeaakin – unelman keskellä.

Alkuviikko oli kylläkin upea. Pakkasta oli hurjan paljon, yli – 25 astetta. Se tuotti haasteita työllemme, sillä turistit eivät todellakaan ole tottuneet kylmään, niin kuin emme täysin mekään. Tämän vuoksi, etenkään lapset eivät jaksaneet olla aktiviteeteissä niin kauaa, kuin alun perin oli suunniteltu.

Olin maanantaina Jeriksellä talviaktiviteeteissa. Olin vastuussa nuotiosta, tarjoilusta, pukkailusta, sekä lumikenkäilystä. Olo oli koko päivän kuin ensiaputädillä, sillä nuotiosta tuli erittäin suosittu paikka. Moni lapsi itki ja huusi kylmyyttä. Tiesin, miltä heistä tuntui. Turistit puhuivat, että lappilaiset ovat heidän mielestään sankareita, kun elävät tällaisessa paikassa ympäri vuoden. Itse kehuin heitä sankareiksi, ei ole varmasti helppoa tulla lämpimistä Euroopan maista tänne pohjolaan. Kylmyyden keskellä saimme silti nauttia uskomattoman kauniista säästä, ja taivaan monista väreistä. Pakkanen on selviytymistä mutta nautintoa. Se muuttaa luonnon upeaksi.

Mini talvi-aktiviteettejemme pääpaikka.

Tiistaipäivä oli todella pitkä ja jopa tylsä. Olin koko päivän leipomassa lasten kanssa pipareita. Siellä ei ollut virallisia oppaita ollenkaan, vaan pari ranskalaisten mukana tullutta opasta. He kuitenkin viettivät enemmän aikaa tietokoneillaan, kuin lasten kanssa. Tämä tuotti jonkin verran haasteita minulle. Lapset eivät osaa ja ymmärrä englantia, enkä minä ranskaa. Oli vaikea selittää pelkillä käsiliikkeillä ja muutamalla ranskan sanalla, mitkä täällä olen oppinut ”niin, näin, kiitos, terve…” – näillä mentiin koko päivä. Aikuiset olivat sillä välin moottorikelkka aktiviteeteissa, joissa heillä oli paljon ongelmia tuolloin. Tämän vuoksi lapset joutuivat odottamaan pitkään aikuisia. Muutamia jouluisia lisäsanoja opin tuona päivänä ranskalaisilta, ja pääsin piirtämään lukuisia joulupukkeja lapsille.

Keskiviikkona vietin vapaapäivää äidinkielen kirjojen, sekä Muonion kauppojen äärellä. Täällä on ollut tosi hyvää aikaa myös opiskelulle. Minulla olisi ollut pari lukion kurssia Savossa, joita olen suorittanut täällä ollessa netissä. Se on mukavaa vastapainoa fyysiselle ja aktiiviselle työlle!

Torstaina lähdimme asiakkaidemme kanssa moottorikelkoilla joulupukin luokse. Oli tosi kova pakkanen aamulla ja sen vuoksi teimme kaksi eri reissua. Ensimmäisen vain kelkkailemassa aikuisten kanssa ja toisen kerran haimme lapset lämpimästä mukaan pukin luokse. Kelkoissa oli ongelmia kylmyyden vuoksi, joten aikataulut viivästyivät paljon. Päivän aikana lämpötila nousi yllättäen ylös. Aamulla pakkasen ollessa jopa -27 astetta, oli se iltapäivällä -17 ja illalla -12. Huh, se tuntui jo melkein helteeltä! Iltapäivällä kuuntelimme myös shamaanin tarinoita kodassa, sekä kävimme porojen luona.

Voiko kauniinpaa olla? - 25 astetta pakkasta, ja koko päivän "valoisan" - ajan ihastelimme alati vaihtuvia värejä. Taivas oli punainen. Minä häkeltynyt. Työaikaa parhaimmillaan pohjoisessa♥

Perjantaina pääsin ensimmäistä kertaa näkemään huski- aktiviteetin. Se ei ollut kovin ihmeellinen, sillä annoimme asiakkaat huski – puolen oppailla ja järjestimme sillä aikaa kotaan juomiset ja keksit. Hauska oli silti nähdä, kuinka huski reissu tapahtuu. Voi, mieletön, miten paljon energiaa niillä koirilla on! Se näytti ja kuulosti uskomattomalta. Iltapäivällä olin myös aktiviteeteissä, sekä piparinpaistossa.

Turistina töissä

 Reilu viikko on kerinnyt vierähtää Lapin ihmemaassa. Päivät ovat muuttuneet koko ajan helpommiksi, kivemmiksi ja nautinnollisimmiksi. Näköjään positiiviseen fiilikseen vaikuttaa paljon se, että työt muuttuvat tutummiksi, ihmiset läheisimmiksi ja rohkeus tehdä ja olla kasvaa päivä päivältä enemmän. Työmäärät eivät siis suinkaan ole pienentyneet, mutta nautin niistä enemmän ja energia tehdä on kasvanut.

Torstaina olin koko päivän ensimmäistä kertaa sisähommissa. Täällä suurin osa ulkomaalaisryhmistä on vain 3-4 päivää, joten heidän ohjelmansa on hurjan tiivis! Sen vuoksi viikkoon mahtuu 2 vaihtopäivää, jotka ovat luonnollisesti kaikkein kiireisin siivous, sekä varustepuolella. Torstain vaihtopäivänä olin toisen harjoittelijan kanssa varustevarastolla. Meidän tuli ottaa vastaan asiakkaiden varusteet, lajitella ne kuivumaan, sekä viedä valmiiksi uusille asiakkaille varusteet hotellihuoneisiin. Homma kuulosti ennakkoon tylsälle ja raskaalle, mutta päivästä tulikin mainio! Meillä oli hauskaa tehdä töitä, ja yhdessä tehdessä aika meni nopeasti ja helposti. Oli myös kiinnostavaa nähdä ihmisten hotellihuoneita ja laittaa varusteet kauniisti esille ajatellen lämpimästi tulevia hämmentyneitä turisteja.

Ensimmäistä kertaa pääsin tuona päivänä myös tutustumaan yrityksen suureen huski- tarhaan. En ole koskaan käynyt millään huski tarhalla. Ainoastaan olen nähnyt niitä koiranulkoiluttajilla ja muutamilla ajoilla. Täällä ollessani olen melkein viikon ajan kuullut huskeista. Lähes kilometrin päähän yrityksestä, olen tiennyt saapuvani lähelle "kotiani", kun koirien suuri haukunta on kuulunut. Vihdoinkin tuona torstaipäivänä, harjoittelukaverini vei minut huski -tarhalle. Yli 400 huskia tervehti meitä toiset innokkaasti, toiset vain kuonoa ojentaen. Huh, se oli mielenkiintoinen tutustuminen!

Muonion keskusta sunnuntaina klo 13.30

Perjantaina lähdin ensimmäistä kertaa Jeriksen puolelle parin ulkomaalaisen oppaan kanssa.  Yrityksellä on hotelleja 5 eri paikassa, joista osa on ympäri Muoniota ja pari pohjoisempana Lapissa. Näissä jokaisessa paikassa on oma hotelli, sekä opaspalveluita, mutta ei kovin paljon oppaita. Tämän vuoksi meidän yksiköstämme lähetetään lähes joka päivä oppaita muihin yksiköihin auttamaan töihin. Jeris on itselleni tuttu perheemme lomareissulta, sillä olemme käyneet hiihtämässä siellä, sekä uimassa avanto- ja minikylpylässä.

Jokainen aktiviteetti sisältää pienen tarjoilun; kuumaa kaakaota/mehua ja keksejä. Näitä ihmiset rakastavat!

 Päivämme oli siellä hyvin samantapainen kuin pääpaikassamme. Pidimme heille miniaktiviteetteja, joiden sisältö oli suurin piirtein sama. Ympäristö oli suurin eroavaisuus näiden välillä. Pääpaikassamme pidämme aktiviteetit pihassa, sekä pilkkimisen rannassa, mutta Jeriksellä olimme jäällä. Monet tämän ranskalaisryhmän ihmisistä puhui englantia, joten päivästä tuli mielenkiintoinen monien keskusteluiden myötä. Olin myös ensimmäistä kertaa pilkkimisoppaana. En muistanut monia pilkkimiseen liittyviä englannin kielisiä sanoja, joten tyydyin enemmän näyttämään ja opastamaan kädestä pitäen.

Sunnuntai klo 14.00

Turistit ovat tosi innokkaita pilkkijöitä, ja heille on ihmeellistä olla jäällä. Monet varmistivat jään kestävyyttä ja ihmettelivät, että sen alla on todella järvi ja kaloja. Täällä ollessa on tullut huomattua ja opittua se, kuinka pienet ja yksinkertaiset asiat ovat ihmeellisiä ja uusia ulkomaalaisille. Moni kantasuomalainen tuskin ajattelee pilkkimistä ihmeellisenä asiana, mutta pelkkä jää, kaira ja pilkki on suuri ihme turisteille. Emmekä me ole saaneet kuin 2 kertaa saalista asiakkaiden kanssa, joten kokemus jää yleensä nimenomaan pilkkimiseen. Yksi käytännön ongelma on vain pilkkioppaan töissä; siinä joutuu olemaan paljon ilman hanskoja, joten sormeni jäätyivät luonnollisesti. Onneksi olimme tehneet nuotion rannalle, jonne sopivissa tilaisuuksissa menin lämmittelemään turistien kanssa.

 Lauantain piti olla minulla vapaapäivä mutta tullessani aamupalalle näin uudet työvuorolistat, joissa töitä oli merkitty. Päivästä tuli silti hauska ja olo oli koko päivän kuin turistilla, vaikka töissä olevinaan olin. Kävimme ajamassa kelkoilla ympäri Muonion ja Oloksen seutuja. Matkan varrella löysimme 2 postilaatikkoa, joissa oli ranskaksi kirjoitettu kirje tontuilta. Lapsia varoitettiin joulupukista ja käskettiin etsimään lyhtyjä matkan varrelta. Voi, lapset huusivat ja kiljuivat riemusta. Se oli mahtavan kuuloista ja näköistä, vaikken ymmärtänyt heitä. Viimein me löysimme myös pukin. Hän asui keskellä metsää, pienessä puumökissä, jonka pihamaalle oli laitettu kota. Yksi perhe kerrallaan kävi tonttujen johdattelemana pukin luona, ja muut leikkivät kodan luona syöden pannukakkuja.

Samana iltapäivänä kävimme tervehtimässä jouluporoja, sekä tarinankertoja shamaania. Kaikki aktiviteetit olivat uusia, joten sain lähinnä seurata muiden työskentelyä. 

Sunnuntaina Muoniossa rikottiin tämän vuoden pakkasennätys. - 28,9 C. Kirkkomatkalla sainkin uudenlaisen ilmeen, kun pakkanen halusi "kaunistaa" minut joulujuhlaan.

Lauantain iltani huipentui yksinäiseen hiihtoreissuuni, alla kirkkaan tähtitaivaan ja revontulten. Siinä hetkessä mieleni pysähtyi ja kääntyi yläilmoihin. Tätä on elämä, tätä on rakkaus. Tänne haluan jäädä♥

Ranskaa, Espanjaa, Afrikkaa, Australiaa

Tullessani lauantai-iltana väsyneenä Muonion yritykseen, oli ympärilläni yllättäen suuri määrä ulkomaalaisia ja erikielisiä turisteja. Majoitukseksi sain pienen autiotuvan kokoisen n. 10 neliön mökin, jossa oli sähköt muttei vettä. Mökki oli aluksi tosi kylmä, ja tuntui ironiselta tulla perille kun nyhjötin illan kylki patterissa kiinni yrittäen lämmittää itseäni ja mökkiä. Sain asustaa mökissä kuusi päivää, jonka jälkeen muutin kuvan viereiseen mökkiin yhdessä Hollantilaisen työntekijän kanssa. Jää nähtäväksi, kuinka hyvin saamme jaettua kymmenen neliötä kahdelle ihmiselle suuren tavaramäärämme vuoksi...

 Sunnuntaipäivän vietin tutustuen alueeseen ja yritykseen. Virallisesti minulla ei ollut töitä, mutta auttelin varastohommissa aamupäivällä. Yritys vaikutti tosi isolle ja laadukkaalle! Tapasin koko ajan uusia työntekijöitä, harjoittelijoita ja ihmisiä. Huomasin myös tarvitsevani täällä englantia paljon, sillä jokainen asiakas puhuu vierasta kieltä, sekä muutamat työntekijätkin. Sunnuntaina tuli tutuksi myös kävelyreitti yritykseltä kodikkaaseen ja lämminhenkiseen kirkkoon.

Alkuviikosta aloitin sitten virallisesti työt. Joka päivä olen tehnyt tähän asti samantyylisiä hommia oppien samalla koko ajan uutta ja talon tapoja. Ryhmäkoot ovat vaihdelleet kolmen hengen perheestä, muutamaan kymmenen hengen ryhmiin. Pääasiassa olemme pitäneet ryhmille suomalaisten talviaktiviteettien sessioita, johon on kuulunut opastus ja ohjeistus pilkkimiseen, lumikenkäilyyn, hiihtämiseen, pulkkailuun, talvi sählyyn, sekä sisällä piparien paistoa ja joulutonttujen askarteluja. Samalla olemme tarjoilleet kuumaa mehua, kaakaota ja keksejä. Suurin osa harjoitteista on ollut tuttuja minulle, mutta uutta on ollut opetella selittämään ja opastamaan asiat englanniksi ja elekielellä. Sen lisäksi olen opetellut kertomaan Lapista ja Suomesta pieninä paloina sopivissa väleissä. 

On ollut mielenkiintoista olla harjoittelussa Lapin keskellä. Luonto on uskomattoman kaunis täällä ja lähes joka päivä olen saanut ihailla taivaan vaihtuvia värejä, kun aurinko nousee ja laskee, sekä kajastaa taivaanrannasta. Päivä on lyhyt, mutta en silti ole ajatellut täällä olevan pimeää. Lähes koko ajan kajastaa jostakin valoa ja lumi valaisee hyvin. Lähes joka ilta on taivaankansi värittynyt pienemmistä ja suuremmista revontulista ja upeasta tähtitaivaasta. Kaikki on täällä kirkkaampaa, selkeämpää ja suurempaa. Jopa tähdet näyttävät hienommille, kuin kotona. Tunnen olevani lähempänä taivasta ja avaruutta.

Pelkäsin ennakkoon alueen kylmyyttä, sillä olen tosi herkkä sille. Saimme kuitenkin yritykseltä hyvät varusteet, eikä pakkanen ole vielä laskenut kovin alas, joten hyvin on tarjennut! Sen lisäksi on ollut lohduttavaa, että turistit tulevat kaukaa etelämmästä, joten heille tämä on suurempi ero kuin minulle. Toiset ovat tulleet maista, joissa on tällä hetkellä yli +36-40 celsiusta lämmintä! Hurjaa, miten he tulevat yhtäkkiä kylmän ja pimeän talven keskelle. 

On ollut ilo neuvoa turisteja lämmittelemään itseään nuotiossa, juomalla kuumaa tai liikkumalla ympäriinsä. Auttaminen ja opastaminen ovat yleensäkin olleet suurimpia iloja työnkuvassa. Lasten riemu, aikuisten kiitokset ja ihmisten hymy ja rakkaus paistaa ja saa oman sydämenkin riemuitsemaan. Heille tämä on suuri eksoottinen kokemus ja elämys, ja tahdon olla osallisena auttamassa heitä.

Olen ihmetellyt, miten hyvin olen sopeutunut ja kotoutunut tänne. Moni asia tuntuu tosi luonnolliselle, vaikka kaikki onkin erilaista kuin kotona. Ihmiset ovat ihania ja työt tuntuvat luonnolliselle. Asia, missä tarvitsen sopeutumista, on pitkät työpäivät ja taukojen epäsäännöllisyys. Huomaan itsessäni väsymystä iltaisin, vaikka hommat ovatkin samoja kuin aamupäivisin.

Pimeyttä, en ole myöskään huomannut erityisemmin. Enkä sen vaikutuksia minuun. Ulkoilupäivien jälkeen on ollut helppo nukahtaa, eikä aamuisinkaan ole ollut vaikeuksia. Päivällä on jopa muutaman tunnin valoisaa, vaikkei aurinko nousekaan. Lumi valaisee, tähdet valaisevat, sekä muutenkin säkkipimeää ei täällä tunneta. Se on ihanaa, se on oikeasti ihanaa, paljon ihanampaa kuin Savossa!

Unelmien seikkailulla

Viime lauantaina aloitin yhden monen vuoden takaisen unelmani; työharjoittelun Lapin kaamoksessa joulusesongissa. Olen käynyt Lapissa pienestä pitäen useita kertoja. Olen nähnyt sen kauniin ja pisteliään kesän patikoidessa pitkin tuntureita, kävellyt jäisillä pitkospuilla ensilumen sataessa maahan, sekä lasketellut paljailla tuntureilla tuntien pakkasen pureman poskilla. Koskaan en ole kuitenkaan nähnyt, yhtä Lapin kuuluisinta ominaisuutta – kaamosta. Olen kuullut siitä juttuja, lukenut artikkeleita ja nähnyt kuvia. Kuullut huhuja sinisestä hämärästä, jota ei voi verrata Savon synkkyyteen marraskuun keskellä. Jouluisina talviaamuina hakiessa postia kotonani, olen ajatellut kaamoksen olevan lähellä samaa taianomaista hehkua, mitä silloin olen nähnyt ja kokenut. Sinisyyttä, pakkasta, hohdetta ja hämärää. Mutta nyt minä pääsisin sen näkemään ja kokemaan oikeasti, vieläpä neljän viikon ajan.

Paikka työharjoitteluun selvisi minulle vasta paria viikkoa ennen lähtöä. Sen eteen piti tehdä töitä ja testaamaan kärsivällisyyttä ja toiveikkuus hermoja. Välillä menetin toivoni. Välillä tunsin maailman ja unelmien haihtuvan taivaan tuuliin. Paperit menivät välitysfirmalla sekaisin, eikä luvattua paikkaa tullut, ja suurin osa yrityksistä vastasi puhelimeen; On jo harjoittelijoita, ei ole sesonkia, ei ole töitä, olen Mallorcalla. Viimein yhdestä paikasta, jossa olin pari vuotta sitten käynyt pihassa kääntymässä, sanottiin dramaattinen sana ”Ehkä”. Siitä alkoi minun toivoni uusi nousu ja into. Mutta meni vielä viisi päivää, ennen kuin sain oikean henkilön kiinni ja välittömän varmistuksen paikastani harjoittelusta Tunturi- Lapin Muoniossa. Uskomatonta, miten paljon aikaa menee siihen, että saa harjoittelupaikan! Välillä meinasin unohtaa kyseen olevan harjoittelusta, kun työ tuntui samalle kuin palkkatöiden etsintä.

Muonion valinta oli minulle itsestään selvä alusta alkaen. Paikka on minulle tuttu lomareissuilta perheen seurassa, se tuntui kotoisalle ja siellä asustaa yksi ystävänikin. Muoniossa ei ole sellaista turistien ja viihteen vallankäyttöä, mitä joissakin paikoissa on, vaan siellä voi maistaa vielä aidon luonnon ja Lapin tuoksun. Silti sieltä löytyvät kaikki tarvittavat palvelut. Muonio on myös vaikuttanut tosi aktiiviselle ja hyvällä tavalla nuorekkaalle pikku kunnalle.

Melkein kaksitoista tuntia istumista vaatii jo alkujaan hyvät istumalihakset ja luovuudet tekemiselle. Unelman eteen pitää tehdä töitä näinkin. En odota harjoittelulta ruusuja ja ikuista onnen hyppyjä. Olen varautunut tunteiden myräkkään, epämukavuus alueille meneviin tehtäviin, sekä ajoittaiseen hukassa olemiseen. Olen varautunut uudenlaiseen jouluun, jota ympäröi kenties asiakkaat ja työkaverit, eikä tuttu, läheinen perhe. Uusi vaatii sopeutumista ja oppimista. Minulle unelmat eivät ole synonyymi onnelle. Unelmat ovat tiloja, missä näemme elämän tarkoitusta ja tiloja, missä löydämme itsemme. Unelmat ovat aina paikkoja, missä opitaan, ihmetellään ja hypätään johonkin tuntemattomaan. Se tuntemattomuus on seikkailu, ja suuri askel rohkeudelle.

Tämä unelma seikkailu tulee varmasti opettamaan minua. Ehkä tiedän tämän jälkeen enemmän, mikä voisi olla palasta tulevaisuutenikin ja mikä taas sitä, mitä en ainakaan tule joskus tekemään. Ainakin olen nähnyt tämän jälkeen sen kaamoksen ja joulusesongin. Tervetuloa pimeys, tervetuloa turistit, tervetuloa uudet kokemut - teitä minä olen odottanut!

Etelä-Suomen kansallispuisto

Monilla meistä on mielikuva Suomesta selkeä: Lapissa on kansallispuistot ja luonto, Etelässä kaikki teollinen ja betonikaupungit. Mielikuva on osittain oikea. Lapissa on vähemmän ihmisiä ja enemmän erämaata kuin etelässä, mutta se ei ole koko totuus.

  Siskoni muuttaessa aivan Etelä-Suomeen, yllätyin miten paljon sielläkin on pieniä maalaiskuntia ja luontoa. Kansallispuistokarttoja tutkiessa voi myös yllättyä, kuinka suurin osa puistoistamme on etelässä, kylläkin pienemmässä mittakaavassa. Turhien ennakkoluulojen johdosta Etelä-Suomen luontopaikat ovat jääneet tuntemattomiksi.

Lähdimme tutustumaan syksyn vierailulla veljeni ja siskoni kanssa Liesjärven – kansallispuistoon. Se oli ennestään täysin tuntematon meille, vain siskoni oli käynyt pienen lenkin tekemässä aiemmin toisella puolen puistoa.

Patikoimme pienten eväiden kanssa Kopinlahdelta Peukalonlammin laavulle. Reitti oli tosi yllättävä ja kiva! Tämä ei myöskään kuhissut turisteista samalla lailla kuin aiemmin Nuuksiossa käydessämme. Pidin siitä piirteestä erittäin paljon… Hämmästyksemme suurin osa vastaantulijoista ja näkemisistämme ihmisistä oli rinkat selässä aikomuksenaan jäädä yöksi. Itsellekin tuli pieni katumus, ettemme olleet ottaneet yö kamppeita mukaan, sillä alueella olisi ollut monia kauniita yöpymispaikkoja, sekä paljon reittejä toteuttaa pidempikin vaellus. Ehkä ensi kerralla sitten.

Reitti kulki kapeiden salmien kautta, järvien rannoilla, sekä jylhillä jäkäläpeitteisillä kallioilla. Välillä oli myös perinteistä korpimetsää. Olimme varanneet retkellemme liian vähän aikaa suhteessa eväisiimme, joten nopeutimme tulokävelyä menemällä tietä pitkin suurimmaksi osaksi. Vaikka alkujaan se kuulosti tylsälle, ei se lopulta haitannut, sillä tie kulki aivan järven rantaa pitkin.

Sää oli reissullamme myös upea. Loppureissun pienessä väsymyksessä saimme myös palkinnoksi punertavan, kauniin taivaanrannan, ja silmiinpistävän kirkkaan kuun. Ihana, virkistävä ja mieltä virvoittava retki!  

Hirvimetsällä

Klo 5.00 starttasi syksyn pimeydessä ja sateen ropinassa autoamme kohti koulua. Syysloman lauantai sai uskomattoman sisällön, josta olin saattanut vain haaveilla.

Wilmaamme oli ilmestynyt syysloman alkaessa kutsu VIP- hirvimetsästys ajojahtiin Heinävedelle. Mietimme Lauran kanssa viestiä ja päätimme lähteä mukaan. Eihän sitä koskaan tietäisi, milloin tuollaiselle retkelle pääsisi.

Kummallakaan meillä ei ollut minkäänlaista kokemusta hirvestyksestä. Meidän perheessä kukaan ei ole koskaan hirvestänyt, enkä ole tarkemmin siihen perehtynyt. Aina on vain kiinnostanut ja ihmetyttänyt, millaista olisi metsästää porukassa ja millaista metsästää tuollaista isoa elukkaa kuin hirveä.

Ajoporukkaamme lähti matkaan 1 hevosluonto-ohjaaja, sekä 13 riistakurssin oppilasta. Yllätyksemme porukastamme oli jopa kolmannes naisia, mikä tuntui paljolle.

Päivämme alkoi Valamon Luostarin pihalta. Saimme siellä oranssit hirvivarusteet päälle, kutsutorvet, kartat, kompassit ja matkaradiot. En ollut koskaan käyttänyt mitään nuista paitsi kompassia, jota sitäkään en kovin hyvin ja usein. Jaoimme porukkamme kahteen eri sakkiin. Autot veivät meidät tienvarsille, josta jokainen hypimme ulos 100-150 metrin välein. Matkaradiosta saimme aloituskäskyn, jolloin jokainen meistä lähti tallustamaan kartan ja kompassin mukaan pitkin metsää. Aluksi suunnistaminen oli vaikeaa. En muistanut kompassin käyttöä, joten luotin vain suoraan menemiseen. En ollut myöskään varma nopeudesta, joten kiirehdin ensimmäisessä hätäpäissäni läpi risukkojen ja oksistojen. Matkalla törmäsin myös toiseen kaveriin, jonka perässä kuljinkin loppumatkan. Vasta silloin tajusin myös sen, miksi olin kuullut koko matkan torven ääniä: minunkin olisi pitänyt puhaltaa torveen koko ajan. Se olisi merkkinä muille, missä olen menossa, sekä se ajaisi samalla hirviä eteenpäin.

Oli hauska kuulla radiopuhelimesta muiden puhetta, ja puhua siihen. Olen saattanut vain lukea radiopuhelimista dekkareista ja lehdistä. Nyt olin itse radiopuhelimen ääressä kuunnellen ja puhuen muille.

Ehkä hienoimpia hetkiä tapahtui ensimmäisen ajon puolivälissä. Olin yksin metsässä, enkä ollut hetkeen nähnyt muita. Puhaltelin säännöllisesti torveen ja kuljin verkkaisesti eteenpäin. Yhtäkkiä kuulin voimakasta ryminää. Ihmettelin, lähtivätkö muut ajomiehet juoksemaan, mutta kääntyessäni oikealle näin vain n. 50 metrin päässä minusta juoksevan ohi 2 isoa hirveä! Katsoin epäuskoisena näkyä. En muista että olisin koskaan nähnyt noin läheltä eläviä hirviä, vieläpä kaksin kappalein. Ei mennyt kauaa näystäni, kun kuulin pyssyn laukauksen ja perään koiran haukunnan. Toinen hirvistä oli kaadettu. Kuljettuani lähes suoraviivaisesti eteenpäin kävelinkin kaadetun hirven ohi. Olin nähnyt siis saman hirven kaksi kertaa; elossa ja kaadettuna.

Teimme yhteensä 3 ajoa. Välissä meillä oli lounastauko nuotiolla, jonne Nordea oli järjestänyt tarjoilun. Saimme yhteensä kolmelta ajolta 5 hirveä! Uskomaton määrä. Joukossa vielä oli kaikkia eri hirven lajityyppejä; vasoja, sonneja ja lehmiä. Jokaista lajia näin vielä kuolleena, jolloin ajomiehet suolistivat ja vetivät ne autolle.

Päivän aikana tuli opittua paljon. Opin käyttämään radiopuhelinta, puhaltamaan torvea, liikkumaan sujuvammin tasaista tahtia vaikeissakin metsissä, käyttämään kompassia - ja käyttämään sitä väärin eksyen täysin suunnassa. Näin myös läheltä, millainen hirvi on kuolleena ja elävänä, ja kuinka toimitaan kun se on ammuttu. Opin myös, millainen ryhmähenki ja ilmapiiri voi olla hirviporukassa - ja millaisia juttuja siellä puhutaan. Niin paljon oli opittavaa ja nähtävää, ja toivon ettei tämä jäänyt viimeiseksi hirvireissukseni.

Päivä oli uskomaton. Olo oli kuin turistilla, joka pääsee etuoikeutetulle reissulle oppimaan, nauttimaan ja seuraamaan. Porukassamme oli myös hyvä ja kannustava yhteishenki. Passissa olevat miehet tulivat kiittelemään hyvistä ajoista tauoilla, vaikka itsellä oli vain hämmentynyt olo siitä ettei ollut tehnyt saaliin eteen muuta kuin kävelyä.

Päivä päättyi myös upeasti. Pääsimme syömään Valamon luostarin ravintolaan erilliseen kabinetti tilaan ja sen päälle vielä saimme pienen opastuksen luostarin vanhaan kirkkoon. Olin siitäkin haaveillut jo monta vuotta! Tällainen retki kruunasi syysloman loistavasti.

Ulkoilmaravintolassa

Kun päässä ei kulje ideoita, eikä aikaa ole etsimiseen, tahtoo hyödyntää sitä mitä itsellä on. Äidin synttäreiden lähestyessä halusin muistaa häntä jollakin lahjalla, mutta mitään en kuitenkaan ollut hankkinut. Silloin mietin sitä, mitä hän ei tulisi tehneeksi, mutta mistä hän voisi ilahtua, ja minkä itse mieluusti antaa – lahjakortti luonnon ravintolaan.

Toisinaan olen perheemme patikointi retkillä kritisoinut sitä, ettemme koskaan tee ruokaa luonnossa. Syynä ovat siihen muiden kokemattomuus, sekä ajanpuute. Olen kuitenkin pitkään haaveillut sivistäväni perhettä luonnon kokkaamisilla luonnossa. Itsellekin se oli vierasta ennen tätä koulua, mutta sen jälkeen olen tavattomasti nauttinut tilaisuuksista, jolloin olemme lounastaneet luonnossa emmekä tavanomaisessa ruokalassa.

Lahjakortti lähdettiin käyttämään syyslomaviikolla siskonikin saavuttua näille korkeuksille. Suunnittelun 3 ruokalajin päivällisen, joka olisi tarpeeksi epänormaalia luontoon, mutta mikä luonnistuisi hyvin. Koska oli syysloma, halusin tehdä astetta rennompaa ruokaa.

Yksin tehdessä, meni yllättävän paljon aikaa esivalmisteluihin, tavaroiden keräämisiin ja valmistamiseen. Normaalisti on tottunut jakamaan muiden kanssa hommia tai ruuanlaitto on yhdistynyt vaellukseen, jolloin sitä ei ole tarvinnut samalla lailla valmistaa. Nyt kuitenkin ”tilaisuus” oli erillinen tapahtuma, jonne piti roudata kaikki.

Vein perheeni läheiselle avoimelle laavulle. Ajattelin paikan olevan hyvä sen läheisyyden vuoksi, ja siksi että se on melko tuntematon muille. Kuitenkin, vastoin kaikkia odotuksiamme, oli paikka yllättäen täynnä ihmisiä! Alkujaan sinne tuli yhtä aikaa nainen lapsien kanssa, ja pian sen jälkeen paikalle pörähti yli kymmenen hengen mopoporukka. Sellainen oli alueemme ”tuntematon” paikka. Mutta hyvin kaikki mahduimme eväinemme, vaikkei tilanne ollut niin kotoinen kuin suunniteltiin.

- Porkkana-vihersalaatti

- Sieni-tomaatti-juusto pitsa

- Marjanyytit vaniljakastikkeella 

- Nokipannukahvit

Tein ennakkoon kotona mahdollisimman paljon esivalmisteluja, mutta valmistin kaikki ruuat nuotiolla - jopa vaniljakastikkeen. Tuotteen onnistuivat hyvin, ja maistuivat onnistuneilla. Ainoastaan pitsan täyte olisi kaivannut lisää suolaa.

Pitsa

Pohja

2dl vettä

1 paketti hiivaa (hieman huonoa jo)

½ps kuivahiivaa

1tl suolaa

4rkl oliiviöljyä

1½dl vehnäjauhoja

2dl ohrajauhoja

1½dl grahamjauhoja

Täyte:

1 sipuli

3dl sieniä (kanttarelleja, haperoita, tatteja)

½tl viherpippuria

100g Chilitofua

2dl herne-maissi-paprika sekoitusta

2½ tomaattia

1½dl mozzarellajuustoraastetta

2rkl ketsuppia

Basilikaa

Oreganoa

1. Liuota hiiva kädenlämpöiseen veteen. Sekoita joukkoon muut pohjan ainekset ja alusta tasaiseksi. Anna kohota n. 20min.

2. Valmista täyte. Ruskista sipuli ja sienet pannulla. Lisää seokseen mausteet. Levitä pohja voidellun folion päälle. Levitä ketsuppi. Lisää päälle ainekset, viimeisenä tomaatit ja juusto. Laita folio pizzan kanneksi ja nosta pizza ritilän tai muurinpohjapannun päälle.

Marjanyytit

4dl marjoja - lakkaa, mansikkaa, puolukkaa, mustikkaa

2rkl ruokosokeria

1rkl perunajauhoja

1tl kardemummaa

1½dl kaurahiutaleita

½dl mysliä

1. Sekoita ainekset keskenään. Tee folioista neliöpaloja jonka päälle lisää täytettä. Tee folioista nyyttejä. Nosta nyytit hiillokselle. Nyytit ovat valmiit, kun sokeri on sulanut, ja niistä tulee yhtenäinen rakenne.

Vaniljakastike

1kananmuna

2dl kevytmaitoa

2tl perunajauhoja

1tl vaniljasokeria

2rkl ruokosokeria

1. Sekoita ainekset keskenään. Kaada kattilaan/pannuun ja nosta nuotion päälle. Hämmennä koko ajan, kunnes seos kuplahtaa ja sakenee.

Kuuranmaan vaeltajat

En voi enää kieltää mitenkään väittää vastaan olevani Hirvisuon vakiokulkija. Kuukauden sisällä olen nyt ollut siellä neljästi. Ja kahdesti vielä vaelluksen ja yöpymisen merkeissä.

Haaveilen aina sivistäväni ihmisiä vaelluksen suhteen. Yksikin yö metsässä tekee ihmeitä. Yksikin yö riittää kokemukseksi pienestä vaelluksesta, eikä sen toteuttaminen vaadi  paljon. Tällä kertaa uudeksi reissulaiseksi lähti äitini, sekä siskoni joka oli ollut jo vuosi sitten samanlaisella reissulla kanssani. Kuitenkin silloin meillä oli huomattavasti vastoinkäymisiä sään ja liikkumisen suhteen.

Päiväruuan jälkeen pakkasimme rinkkamme ja lähdimme Hirvisuon parkkipaikalle. Aurinko oli jo laskenut, mutta näimme ilman lamppuja jonkin matkaa. Muut sytyttivät otsalamput pimeyden tullessa, mutta itse tunnustelin liikkua polkujen muotojen mukaan ja epävarmuuden iskiessä odotin toisten lamppujen valaisevan keltatäpläisiä puita.

Sää oli sopiva vaellukselle. Oli sopivan lämmin ja sopivasti tavaraa mukana. Illan pimeydessä kokeilin ensimmäistä kertaa Ohraperunaporkkana- rieskan tekoa kamiinan päällä. Olen monta kertaa epäonnistunut vaellusleipomuksissa, mutta tällä kertaa mikään ei mennyt pieleen. Rieska ei palanut, ollut raaka ja sen maku oli miellyttävä. Loistavaa!

Illan hämyssä lueskelin mukaan otettua lehteä, sekä ihania Eeva Kilven runoja. Makuupussi tuntui suorastaan kuumalta lämmitetyssä kodassa ja mieli oli levännyt.

Aamumme sujui nopeasti. Keitin aamupuuron kahvipannussa, söimme loppuja eväitä ja kävelimme kauniissa auringon paisteessa ja kuuran hohtamassa maassa takaisin autolle, sekä kotiin.

Ohraperunaporkkanrieskat

1 Porkkana

0,5dl perunajauhoja

2dl ohrajauhoja

3/4tl suolaa

2rkl öljyä

1 kananmuna

vettä

1. Raasta porkkana. Lisää kuivat aineet sekaan ja pakkaa rasiaan. 2. Perillä riko raaka kananmuna seokseen, sekä öljy, ja tarvittava määrä vettä. 3. Voitele öljyllä folio. Levitä taikina siihen ja taita sen päälle foliota. Paista ritilän/kamiinan päällä. Käännä toinen puoli. Rieska on kypsää saadessaan hieman väriä ja muuttuessaan kiinteäksi. 

Selviytymisleirillä

Vihdoinkin koitti se päivä, kun lähdimme kolmen muun luokkalaiseni kanssa kuuluisalle Selviytymisleirille. Tästä ns. Survival - seikkailusta oli meille puhuttu jo ensimmäiseltä vuodelta saakka ja monelaista juttua olimme kuulleet aiemmilta opiskelijoilta siitä. Ja nyt. Vihdoin oli meidän vuoromme.

Saimme koululta rinkkoihimme puoli pakettia kaurahiutaleita, 1 pussin pikariisiä, mustapippuria, suolaa, sokeria, kattilan, sekä pressun naruineen. Tämän jälkeen menimme autoihin, jossa meidän piti sitoa silmät. Matka kohti tuntematonta saattoi alkaa.

Oli jännää ja kivaa olla silmät sidottuina. Ajatukset kulkivat tyhjää, ja olo oli rento. Ei tehnyt mieli nukkua, ei toimia mitenkään, oleminen vain riitti - koska oli pakko. Matkan aikana opettajamme teki kaksi kertaa hämäyskäännöksiä, jolloin luulimme aina olevamme perillä. Viimein saavuttuamme perille, saimme kartat, ja otimme käyttöön omat kompassimme. Opettaja ajoi autolla pois ja jätti meidät tienvarteen. Kartoissamme luki vain x - rasti, mikä oli majapaikassamme. Tunnistimme lähes heti kartalta olin paikkamme. Se kävi helposti, sillä alue oli helppo. Olimme myös olleet vuosi sitten samassa majapaikassa loskavaelluksella, joten tiesimme määränpäämme luonteen.

Itse suunnistus paikalle tuotti haasteita. Reitti oli toisinaan hyvinkin haastava suurine juurakkoineen, heinäviidakkoineen, sekä yllättävine ojineen jonne kerran tipahdinkin kastuen. Päästyämme luonnonsuojelualueelle tiesimme tulleemme lähelle. Meillä ei kuitenkaan ollut minkäänlaista hajua tarkasta sijainnista. Kello alkoi olla myös siinä vaiheessa paljon, joten opettajamme kyseli jo tekstiviestein tilannettamme. Lopulta hän päätti helpottaa kulkuamme antamalla leiristä äänimerkkejä auton töötistä. Tuntui hauskalle kuunnella tööttiä ja kulkea sitä kohti. Muistoissa vilisi lapsuuden "Kylmenee, kuumenee" leikit, sekä aarteenmetsästykset. Nämä olivat myös tehokkaita keinoja, sillä pääsimme niiden avulla perille.

Ensimmäisenä päivänä meillä oli teemana selviytyminen. Olimme keränneet matkalla sieniä, joista teimme "sienirisottoa" - eli keitimme riisiä sienten kera ja lisäsimme hieman suolaa ja pippuria. Muutakaan ruokaa kun ei oikein ollut :D Lounaan jälkeen jakauduimme eri hommiin. Osa porukasta kävi poimimassa mustikoita ja puolukoita, itse keräsin lisää sieniä. Pojat tekivät meille myös pressusta majoitteen. Yritimme myös kalastaa, mutta mitään saalista emme saaneet.

Leirin ruokakuvat: 1 ylhäällä: Paistettu lohi marjojen ja sienten kera. 2 Ylhäällä: Kaurapuuroa marjojen kera. 3 alhaalla: "Sienirisotto" - sieniä ja riisiä. 4 alhaalla: Broileria, sieniä ja riisiä. 5 alhaalla - viherteetä, kanervia, vatunlehtiä.

Sää oli loistava. Nälkään tottui, eikä elämä tuntunut vaikealta. Lueskelin matkaan otettuani novellikirjaa, kirjoittelin laiturinnokassa tarinoita ja nautin auringon paisteesta. Tämänkö piti olla epämukavuusalueella oleva selviytymisleiri? Epäuskoinen olo oli kaikessa tyytyväisyydessä.

Illalliseksi söimme kaurapuuroa puolukoiden ja mustikoiden kera. Yllättävän hyvää pitkän päivän keskellä.

Yö oli kylmä. Illalla en saanut pariin tuntiin unta ja jouduin käymään majoitteen ulkopuolella hyppimässä ja juoksemassa. Lisätessä loput vaatteet päälle lämpö kuitenkin tuli ja sain unta. Aamulla nukuimmekin niin pitkään, että opettajamme tuli meidät herättämään.

Aamupalaksi meille oli jäänyt hieman kaurahiutaleita ja marjoja. Lähdimme sen jälkeen etsimään lounastarpeita sienistä ja marjoista. Löytyi todella paljon sieniä! Luulin sienikauden päättyneen, mutta olin väärässä. Uusi sato oli noussut. Tuntui mielenkiintoiselle kerätä sieniä. Se herätti ajatuksia minussa ja sai miettimään nykypäivän elämää. Ennen vanhaan ihmiset elivät tosiaan näin. He viettivät päivänsä metsissä, etsien ja keräten ruokaa. Heidän ajanvietteensä ja ajatuksensa olivat varmasti silloin vahvasti siinä, että täytyi löytää ruokaa jotta selviäisi ja pysyisi hengissä. Vaikka meidän tilamme ei ollut näin kriittinen ja vakava, halusin ajatuksen tasolla leikkiä vaatimatonta elämää. Leirissäkin opettajamme opetti meille teorian tasolla, millaisia pyydyksiä ennen on tehty saaliille, sekä mitä kaikkia asioita luonnosta voisikaan syödä. Kokeilimmekin mm. horsman juurien syömistä, mutta voin sanoa niiden maistuneen pahalle ja kitkerälle. Uutta herkkua niistä ei siis tullut. Kokeilimme myös nuotion sytyttämistä ilman tulitikkuja, joka osoittautui vaikeaksi, mutta mahdolliseksi. Lauran kanssa myös opettelimme uusia pajutöitä, joita emme olleet tajunneet tehtäviksi luonnossa.

Leirissä ollessamme meitä tuli tervehtimään sattumalta pari naista, jotka paljastuivat suuriksi sieni asiantuntijoiksi. Saimme monia hienoja vinkkejä naisilta, sekä lahjoitukseksi ison määrän suppilovahveroita! Kiitos vain heille:)

Vaikka ennakkoon luulimme joutuvamme todelliselle selviytymisleirille, ei se aivan pitänyt paikkaansa. Tuona toisena päivänä ruoka-aikojen tullessa, ilmestyi leiriimme "sattumalta" suuria määriä ruokia. Lounaaksi, opettajamme huijasi meille onkineensa 2kg kirjolohen, päivälliseksi hän kantoi 2kg kokonaisia broilereita sanoen niiden löytyneen pyydyksistä. Hah, eipä tämä selviytyminen niin vaikeaa ollutkaan...

Illalla meillä oli viimeinen tehtävä. Meidän tuli lähteä yösuunnistukseen yksin, kartan ja kompassin avulla. Pimeä tuli leiriin seitsemän jälkeen ja lähdimme suunnistamaan kahdeksan maissa. Meidän piti etsiä 5 rastia, jotka oli piirretty karttaan n. 4-5kilometrin säteelle. Tämä oli ensimmäinen virallinen yösuunnistukseni, joten halusin pelata sen ensikertalaisena varman päälle. En lähtenyt siis rämpimään suorimpia reittejä metsiä pitkin, vaan kuljin varman päälle pääreitit teillä. Tämänkin johdosta suunnistus oli todella helppoa, ja tuntui lähes mukavalle kuutamokävelylle.

Suunnistuksen jälkeen yksi luokkalaisistamme sairastui, joten retkemme jatkui pienemmällä porukalla. Yö oli hyvin samanlainen kuin edeltävä. Aamun koittaessa saimme herkullisen yllätysaamiaisen opettajalta, pakkasimme rinkat ja leiri kasaan ja lähdimme koululle. Onnistunut, miellyttävä ja mukava vaellus oli takana!♥

Partioporukalla Hirvisuolla

Tänä syksynä minulla tuli vahingossa "Hirvisuo"- viikko. Olin viikon sisällä 3 kertaa Hirvisuolla, ja joka kerta jollakin tavalla vastuullinen opas. Kukaan muu ei missään porukassa ollut aiemmin käynyt Hirvisuolla, joten olin ainoa joka tiesi ja tunsi paikan. Tämän johdosta pyrinkin mainostamaan paikkaa, sillä harva tietää sen, vaikka alue onkin kaunis, hyvin hoidettu ja lähellä meitä.

Hirvisuo kuuluu Varpaisjärveen, eli nykyiseen Lapinlahteen. Se kuuluu Natura 2000- alueeseen, jossa pyritään suojelemaan luonnon monimuotoisuutta. Aluetta hoitaa Lukkarilankyläyhdistys täysin vapaaehtoisin voimin. Pienen rahoituksen yhdistys on saanut Ylä- Savon veturilta. Itselle Hirvisuo on tuttu jo melkein 10 vuoden ajan. Aikoinaan tätini vinkkasi paikasta perheelleni, sillä asuimme lähellä paikkaa. Siitä lähtien siellä on tullut oltua monia kertoa vuodessa, niin patikoiden, marjastaen, suokävellen, hiihtäen kuin kerran aiemmin yöpyen. Viime syksynä alueella tuli myös liikuttua täysin pimeässä, joten tutuksi on alue ja reittien uudistuksetkin tulleet. Alueelta löytyy 1 laavu, sekä toinen laavu hiihtolatureitiltä, sekä upea Oskarin Kota.

Ensimmäisen kerran tänä syksynä menin Hirvisuolle Seurakunnan partiohenkisen Royal Ranger - porukalla. Meninne pää parkkipaikalle, jossa pidettiin alkuhartaus ja ohjakset annettiin minulle. Lähdin johdattamaan rauhalliseen tahtin porukkaa eteenpäin puhellen takanakulkeville ohjaajille ja lapsosille. Oli jännä olo ohjata, sillä tunsin ryhmän, mutta olin ensimmäistä kertaa johtamassa sitä. Uusi asema tuo aina uudet kuviot.

Kävelimme koko lenkin, jonka varrella järjestimme pientä ohjelmaa lapsille. Hirvisuon laavulla pidimme ensimmäisen pysähdyksen, jossa söimme lounaan nuotiolla. Lapset paistoivat makkaraa ja leipää, ja me aikuiset nautiskelimme nokipannukahvia. Ennen tätä, pidimme kuitenkin myös akvititeettia lapsille. Jaoimme heidät kahteen ryhmään, joista toiset menivät miesohjaajan mukaan pelaamaan, ja toiset tulivat kanssani. Keksimme jokaiselle luontonimet, oman etunimen kirjaimella, sekä liikkeen, jolla tervehtiä toisiamme. Tämän jälkeen kerroin lapsille paikan, joka heidän piti etsiä lähiympäristöstä. Esim. Etsi itseäsi suurempi asia, - pienempi, - piilopaikka.
Lapset olivat innokkaita juoksentelemaan ympäristössä ja virtaa olisi riittänyt mennä kauaksikin. Loppuun otimme vielä perinteisen "Tuo minulle"- leikin, jossa lapset etsivät luonnosta asioita, mitkä heidän piti tuoda minulle. Samalla tuli opeteltua luonnon kunnioittamista, sillä yritin opettaa heille sammalien ja jäkälien jättämisestä rauhaan, tai ottamaan korkeintaan hyvin pienen palan sitä maasta.

Matkan aikana toiset ohjaajat esittivät teeren- kuherrusääni visoja, sekä opettivat hirvien suola- kivistä. Nämä toivat mukavaa vaihtelua ja kiinnostavuutta kävelemiseen, sekä opettivat niin lasta kuin aikuista uusista asioista.

Loppumatkasta teimme toisen suuremman aktiviteetin. Olimme ennakkoon sopineet aikuisten kesken roolit. Yhtäkkiä yksi ohjaajistamme "kaatui maahan", jolloin hänen nilkkansa "nyrjähti". Koko porukan kanssa mietimme EA- toimenpiteitä, ja rakensimme ohjaajalle paarit kepeistä ja takeista. Samaan aikaan yksi ohjaajista "pyörtyi" maahan, jolloin opetimme hänen avullaan, kuinka toimia silloin. Upeaa toimintaa kaikilta! Lapset olivat täysillä mukana, keksivät hienosti vastauksia ja aikuisilta löytyi taitavaa heittäytymistä, sekä näyttelijäntaitoja.

Vielä ennen perille pääsyä pidimme kolmannenkin aktiviteetin. Jaoimme lapset kolmeen eri ryhmään, jotka kiersivät kolme eri solmu pistettä. Jokaisessa pisteessä opeteltiin yhdessä erilaisia solmuja. Nämä oli kaikki minullekin uusia, enkä jälkikäteen harmikseni muista niiden nimiä. Hyvää oppimista kaikille.

Viimein pääsimme Oskarin kodalle. Toiset alkoivat valmistaa lohikeittoa porukalle, kun toiset ohjaajat pitivät toiminta aktiviteetteja odottaville. Pisteinä oli;
- Metsägolfi - suuret kepit mailoina ja yksi tennispallo pallona. Tarkoitin lyödä mahdollisimman lähellä keskelle polkua asetettua liinallista keppiä.
- Metsämölkky - haloista "mölkyt", joita heitettiin yhdellä halolla.
- Lusikka - askartelu. - Lapsille annettiin valmiit puulusikat, sekä puutapit, joihin oli naulattu naulat päihin. Yksi trangia oli kuumennettu, jossa puutappia käytiin lämmittämässä, jolloin sillä sai koristella lusikoita. Näppärä, hauska ja hieno askartelu idea yhdeltä ohjaajalta!

Nautiskelimme syksyn lämmössä keittomme. Ihmettelimme Luojan luontoa, ja mukavaa retkipäivää. Jokainen lapsi jaksoi loistavasti koko retken, ja minulle kertyi paljon uutta opittua; aktiviteeteista, lapsiryhmän ohjaamisesta, kuin riista eläimistä. 

Melontaretkiä

Tänä syksynä meillä oli teho-opetusta melonnasta. Vaikka olemme joka vuosi meloneet hieman, ja asiakkaillekin vetäneet pieniä keikkoja, väitän taitoni olevan hyvin olemattomat. Melominen ei ole kaikista luonnollisin liikkumistapa itselleni, enkä siinä järin hyvä ole.

Kertasimme syksyllä yhden päivän aikana kaikki perustekniikat läpi. Osa oli vanhoja tuttuja, joiden muistuttaminen itselle ja lihasmuistille teki hyvää, mutta opettelimme samalla myös monta uutta liikkumismuotoa. Kävimme läpi takaperinmelonnan, sivusuunnassa melonnan, sekä jarrutuksia. Nämä kaikki olivat minulle aivan tuntemattomia! Samalla tuli huomattua, kuinka surkeassa kunnossa käsilihakseni olivat ja uutuudet tuntuivat yllättäen raskaalta minusta.

Tekniikkapäivän jälkeen lähdimme pian kahden päivän päivä melontaretkille. Kummallakin kerralla mukanamme oli aikuisopiskelijoiden LUMO – ryhmä. Ensimmäinen päivä oli todella pitkä ja koetteleva. Olimme yli 6 tuntia melomassa Räimän vesillä. Se on itselleni ennätys. Alue yllätti meidät kaikki – myös opettajat. Alkuun menimme muutaman kilometrin järvenpätkän, jonka jälkeen alkoi urakoinnit. Pienet joet, joista menimme, olivat menettäneet paljon vettä. Jouduimme nostamaan kanootteja ja raahaamaan ne kivikoiden, sekä puunrunkojen ylitse jatkaaksemme eteenpäin. Tämä osa oli vielä helppoja. Seuraavilla joki osuuksilla vesi oli kirjaimellisesti kadonnut, joten kannoimme, vedimme ja raahasimme raskaita kanoottejamme pitkin peltoja, ojia, puunrunkoja, sekä kaikkea muuta kuin vettä pitkin. Monet kerrat emme edes nähneet vettä, ja piti vain uskoa edellä oleviin, että hommassa oli joku järki. Tieto ei nimittäin kulkenut taaksepäin, joten saatoimme peräpäässä vain ihmetellä ja huudella tilanteen tasausta.

Päivä oli todella rankka ja hermoja koetteleva. Olin fyysisesti ja psyykkisesti todella väsynyt päivän jälkeen, ja totesimme porukalle, ettei tällainen reitti sopisi kuin extremeä haaveileville turisteille.

Erikoisen melontaretki päivän jälkeen meillä oli vuorossa toinen melontapäivä. Tällä kertaa se oli täysin päinvastainen kuin edeltävä. Menimme Lammasjoelle Maaningan suuntaan. Joki oli leveä, virtaava ja meni keskellä kauniita metsiä. Se oli fantastinen retki ja reitti! Ihastelimme moneen kertaan paikan kauneutta, sekä helppoutta. Melominen tuntui kevyelle ja helpolle, etenkin edellisen rankan päivän jälkeen. Joessa kulki myös kaunis joutsen perhe, jota seurasimme koko matkan. Välillä ne lähtivät säikähtäen lentoon, mutta tulivat pian uuden mutkan takaa eteemme. En ole koskaan nähnyt joutsenta niin läheltä kuin silloin. Keräsin matkalta joutsenen valkeita sulkiakin. Voi, miten komea lintu se oli!

Päivät olivat todella opettavaisia ja erilaisia. Ne antoivat varmuutta melomiseen, ja uskon osaavani nyt sitä taas hieman paremmin kuin ennen. Aiemmin en pitänyt tekniikan puutoksen takia kovin paljoa melomisesta, mutta näiden päivien jälkeen opin tykkäämään siitä enemmän.