Opitun kokoamista

Viimeinen päivä koulua. Viimeinen päivä ensimmäisestä kouluvuodesta uusissa opiskelukuvioissa. Mitä olen saanut, mitä olen oppinut, mitä olen huomannut. On aika koota vuosi pakettiin ja vaihtaa kesälomalle.

Olen saanut ystäviä. Olen nauttinut vertaisistani, erilaisista, kaunis sydämisistä ja hupsuista tovereista. Olen saanut tietää myös, mitä yksinäisyys tarkoittaa. Olen löytänyt itseäni, tutustunut siihen ja oppinut paljon. Olen nähnyt elämää uusin silmin, katsonut silmästä silmään luontoa ja nähnyt sen voiman.

Olen oppinut pysähtymään. Sen, ettei aina tarvitse juosta paikasta toiseen ja seuraavaan ohjelmaan. Ettei aina tarvitse päästä kotiin heti ja mahdollisimman aikaisin. Ja sen, miten huono olen päättämään asioita ja valitsemaan.

Luonto on näyttänyt monimuotoisuutensa, sen että se on muutakin kuin patikointia, hiihtämistä ja suunnistamista. Sen, että siellä oppii parhaiten ne yläasteen tylsät biologian asiat (jotka yhtäkkiä ovat alkaneet kiinnostamaan).

Olen huomannut, kuinka arvostan erilailla asioita. Koulu on kivaa. Odotan jo syksyn koulun alkua. Opettajat ovat kavereita ja huippu hauskoja (eivätkä ne tunnu opettajilta). Ja sen kuinka elämä on täynnä kiitoksen aihetta ja kiitollisuutta.

Olen niin kiitollinen tästä lukuvuodesta. Se on antanut paljon ja opettanut elämästä niin paljon. Muutoksia on tullut ja mennyt ehkä eniten, mitä koskaan elämäni aikana. Kokemukset ja elämä opettaa omallalaillaan aina, eikä sen jälkeen voi olla kuin kiitollinen

Luokkaretken melojat

Kevään viimeisten päivien piristäessä mieltä lähdimme luokkamme kanssa melontavaellukselle. Meidän oli tarkoitus lähteä Tiilikalle, mutta huonon, sateisen ja tuulisen sään johdosta muutimme aamulla suunnitelmia ja lähdimme Kallaveden Karhosaareen.

Melominen oli minulle uusi kokemus. Olin mennyt pienillä kajaakeilla aiemmin, mutten koskaan intiaani kanootilla. Yleensä olen vaelluksilla täynnä intoa ja innostusta, mutta tällä kertaa melonnan vaikeus aiheutti minussa lähinnä kiukkua, turhautuneisuutta ja äkäisyyttä. Muiden mielestä tämä oli hauskaa, ja se aiheuttikin pientä vesisotimista samalla. Loppumatkasta kahdestaan melominen muuttui yksin melomiseksi, kun parini osasi meloa yksin paremmin kuin kanssani.

Perillä sateus vaihtui kuivempaan keliin. Aloimme valmistaa nuotiolla koko porukalle pitsaa. Teimme peruspitsa pohjan sopivilla määrillä vettä, vehnäjauhoja, öljyä ja tilkalla suolaa. Vaivasimme käsin taikinaa ja asettelimme sen folion päälle. Päälle levitimme tomaattimurskaa, liuotettuja kuivattuja jauhelihaa, tonnikalaa, ananasrenkaita, sekä juustoraastetta. Täytettä tuli pitsaan paljon (liikaa)! Suljimme pitsan foliolla, ja laitoimme nuotion päällä olevalle valurautalevylle paistumaan. Odotettuamme jonkin aikaa kypsyi pitsa valmiiksi, vaikka pinnan juustoraaste ei kerennyt sulaa. Täytettä olisi siis pitänyt olla vähemmän, jos olisimme halunneet pitsan kypsyvän täysin joka puolelta. Silti runsas pitsa maistui hurjan hyvälle ulkoilmassa! Tätä kokeillaan joskus uudestaan.

Karhosaari oli kaikille meille uusi paikka. Pientä saarta ympäröi muutaman kilometrin luontopolku, sekä puidentunnistamis reitti. Kuljimme reitit läpi iltapäivän aikana ja löysimme monta mielenkiintoista paikkaa. Saarelta löytyi taloja, joista yksi oli avoinna. Saimma houkuteltua opettajamme kevään viimeiseen retkeen vedoten taloon yöksi, ja yömme ulkosalla vaihtuikin luonnon ystävien omistamaan autiotalossa nukkumiseen.

Vaelluksemme oli todella erilainen kuin yleensä. Saimme paistaa lettuja takan sisällä, pelata mökistä löytyvää lautapeliä, lukea vanhoja ohjeita luontoleirin järjestämistä varten, sekä super hauskaa "Ennätykset"- kirjaa, jossa ihmiset kertoivat paikalla tehdyistä ennätyksistä. Toiset olivat pomppineet 20 askeleella saunalle, toiset syöneet kymmeniä lettuja, jotkut syöneet mitä omituisempia asioita. Mekin saimme omat ennätyksemme kirjaan, häviämällä lautapelin johdettuaan pitkään.

Ilta ja yö oli hauska. Puhuimme ja nauroimme paljon ja luokkahenkemme kohosi siivillä ylös! Jokaisella oli hauskaa, ja homeisilla patjoilla nukkuminen tuntui luksukselta verrattuna märkään laavuun ulkona. Kuinka jännittävää ja hauskaa onkaan nukkua autiotalossa ystävien kesken?

Seuraavana päivänä saapui aurinko iloksemme. Ja se melonta sujui vihdoin paremmin. Aikaa melontaan meni puolet vähemmän kuin edellisenä päivänä, kun reittimme ei enää mutkitellut puolelta toiselle, vaan rauhalliseen tapaan suoraan määräänpäähämme. Ehkä minä vielä rakastun tuohonkin lajiin.

Onnen kultanmaassa

Toukokuun helteinen viikonloppu toteutti unelmia ja rasitti lihaksia. Lähdimme luokkakaverin kanssa monipuoliselle yhden yön vaellukselle. Meidän "triatlohimme" koostui pyöräilystä, patikoimisesta, sekä soutamisesta.

Pyöräilimme hieman alle kuusikymmentä kilometriä Natura- alueelle Älänteelle. Itse olen pienestä pitäen patikoinut siellä parikin kertaa vuodesta, ja tänäkin vuonna tuo oli jo neljäs kerta siellä. Alue on lähellä meitä, joten sinne on tullu mentyä - mutta koskaan en ole ollut yötä alueella.

Meille sattui huippu hyvät kelit ja kesän ensimmäiset rusketukset tarttuivat (ja ensimmäiset palamiset) käsivarsiin hyvin. Matkalla meidän alkoi tehdä hurjasti jätskiä vaikkei kummallakaan ollut yhtään rahaa mukana. Keksittiin alkumatkasta, että keräisimme pulloja ja tölkkejä, ja niin myö saatiin kerättyä kahteen tuuttiin rahat. Huippu idea! Pyöräily meinasi muuten tuntua puuduttavalle, mutta kun jahtasimme silmillämme kerättävää muuttui se hauskaksi ja mielenkiintoiseksi. Suosittelen, egologista ja halpaa. :)

Reissussa halusimme kokeilla uusia ruokalajeja nuotiossa paistaen. Päivälliseksi teimme täytettyjä paprikoita ja jälkiruuaksi appelsiinimuffinseja. Illalla kokeiltiin myös pannarin tekoa nuotiolla, mutta se meni pilalle täysin. Nuotio oli komeimmillaan laittaessamme pannun sen päälle, joten pikimustaa siitä tuli. Noh, ehkä ensi kerralla yritetään uudestaan :)

Vaikka olin käynyt alueella lukuisia kertoja ja miettinyt ennakkoon, tahdonko lähteä juuri tuonne, avautui se aivan uudella lailla minulle nyt. Liikuimme patikoinnin lisäksi veneellä ja näimme alueen järveltä käsin. Pääsimme myös veneen vuoksi liikkumaan järven toiselle puolelle, josta löytyi uskomattoman upea iltalenkiksi sopiva polku ja upea hiekkaranta. Kiertelimme myös mailla, missä ei ollut polkuja, mutta hienoja lampia ja rantoja. Upea seutu. Tämä retki sai minut arvostamaan aluetta uudellalailla.

Jaksoimme seuraavana päivänä patikoida myös muutaman kilometrin päässä olevan Huuhkajan kierroksen, jota en muistanut kiertäneeni. Sieltä löytyi upeammat maisemat kuin Älänteeltä, mutta päiväretkeksi se on omaan makuun hieman liian lyhyt.

Alueella on paljon käärmeitä. Tulomatkalla patikoidessamme paljain jaloin säikähdimme kahdesti kyykäärmeiden takia. Ensimmäinen oli agressiivinenkin ja sähisi kaverillilleni, mutta toinen oli vasta poikanen ja rauhallinen. En yleensä säiky mitään eläimiä, mutta nyt säikähdin. Paljaat jalat ja limainen, iso kyy ei houkutellut.

Säät hellivät meitä, mieli oli tyyni ja onnellinen. Luonnon äänet tarjosivat upeat konsertit, eikä yön valoisuus ja äänet häirinneet. Upea retki, upea kesä - tulisi vain nuo säät uudestaan tänne ja uudet retket. :)

Kesän juhlintaa köysissä

Harvoin saan luontokokemuksia ystävieni kanssa, jotka eivät ole koulustani. Usein luontokokemukseni koen pelkästään yksin, perheeni tai luokkalaisteni kanssa.

Ennen kesäloman alkua sain erilaisen alaani liittyvän kokemuksen kouluni ulkopuolisten ystävieni kanssa. Vietimme kuuman kesäistä nuorteniltaa tuttaviemme luona, jotka olivat rakennuttaneet pihallensa Suomen yhdestä seitsemästä köysiradoista. Näky oli uskomaton! Joku omisti virallisen köysiparatiisin omalla takapihallaan.

Olin innosta sekaisin. Puin viralliset kiipeilyvaljaat päälleni ja lähdin elämäni ensimmäiselle köysiradalle. Rata kulki puiden välissä, lankkujen ja narujen päällä. Välillä tasapainoiltiin köysillä ja lopuksi laskeuduttiin pitkä liukumäki ilmassa alas. Voi, miten minä nautinkaan tuosta vapauden tunteesta!

Kulttuuripolulla

Kevään viimeiset viikot koulussa sai meidät nuoret levottomiksi. Viikon viimeisen päivän kunniaksi lähdimme tutustumaan luokkamme kanssa Lapinlahden Väisälänmäen kulttuuripolulle. Mukanamme oli myös hevospuolen aikuisopiskelijoita. Jokainen meistä oli kulkenut tämän jo aiemmin. Itsellänikin tämä oli jo varmaan neljäs kerta siellä. Edellisestä kerrasta oli kylläkin kulunut aikaa, joten muistin virkistäminen tuntui mukavalle.

 Kuljimme tutun reitin nopeasti. Hiki virtasi jo pienestä liikkeestä, sillä käsillä oli kevään ensimmäiset hellepäivät. Tuntui melkein oudolle olla koulussa tuolloin. Oli niin kuuma!

Kulttuuripolun maisemat olivat upeat. En ihmettele, miksi niin monet ulkomaalaisetkin käyvät tuon pienen pitäjän polulla. Taideteosten syntypaikat, maisemat ja aito perinteinen reitistö viehättävät peri suomalaisenkin sielua.

Reitin loppupuolella oleva kahvio sai minut kiinnostumaan. Lapinlahden läheisyys pisti minuun uusia haaveita pyöräillä joskus Väisälänmäelle kesällä ja pistäytymään 4H- yhdistyksen pitämään kahvioon. Kenties joskus toteutankin sen.

Osa minua, osa luontoa

Keväiset arki-illat voivat olla erilaisia. Kun päivät ovat pidentyneet ja lumet sulaneet aikoja sitten, on mahdollisuus lähteä luonnon keskelle patikoimaan keskellä viikkoakin. Meille tuttu ja vakio patikointi paikka on Siilinjärven ja Varpaisjärven rajalla oleva Hirvisuo. Läheisyyden vuoksi, sinne voi lähteä milloin vain - vaikka keskellä kouluviikkoa.

Tuona retkenä minä ajattelin paljon. Ja minähän ajattelen ja tunnen paljon - silloin kun luonto ympäröi ja tanssittaa minua.

Luonto on jotain ihmeellistä ja koukuttavaa. En osaa enää viettää samallalailla aikaani kuin ennen. Enkä tunne luontoa kohtaan ähkyä, vaan halajan uudestaan ja uudestaan sinne. Toisaalta nautin myön niistäkin hetkistä, kun saan pitkän tauon jälkeen laittaa farkut tai mekon päälle ja laittautua. Ne hetket olivat ennen arkipäivää, mutta nykyään erikoishetkiä joita saa muutaman kerran viikossa.

Luonto antaa voimaa. Se rentouttaa ja saa oloni vapaaksi. Tunnen itseni kokonaiseksi, vapaaksi lentämään. Saan olla minä, saan olla lapsi, saan olla Isän käsivarsilla.

Luonto muuttuu, luonto on erilainen, luonto on monipuolinen. Se näyttää omat kasvonsa eri vuodenaikoina, päivinä, säätiloina, kellonaikoina. Se muistuttaa myös suuruuttansa, ja sitä miten pieniä me loppujen lopuksi olemme. Miten vähän loppujen lopuksi voimmekaan vaikuttaa asioihin.

Luonto yhdistää ihmisiä. Vietän aikaani ja kaveeraan ihmisten kanssa lapsista eläkeikään hipuaviin. En enää tunne rajoja ystävyydessä. Meillä on jotain yhteistä, hauskaa ja arvokasta ollessamme luonnossa.

Luonto myös erottaa ja eristää. Vapaa-ajoillani koen enemmän yksinäisyyttä kuin ennen. Ihmiset ovat eri paikoissa, ja heitä on hankalampi nähdä. Eivätkä monetkaan tunne sitä samaa sydämen tykytystä sammaleista, naurulokin huutoihin ja teeren kuherruksiin. 

Haluaisin ihmisten enemmän näkevän luonnon ihmeellisyyttä. Kaikista ei tule eräjormia, eikä urheilijoita, mutta uskon jokaisen voivan löytää jotain omaa ja ihmeellistä luonnosta. Vaikka sen kabanossin kautta.

Lintujen tarkkailua

Auringon herättäessä meidät suomalaiset henkiin ja voimiimme, tulivat myös linnut riemuksemme ja iloksemme tänne. Opiskelussamme oli otettu myös huomioon linnut. Ja kuinka tutustua niihin paremmin kuin lähtemällä perinteiselle linturetkelle.

Yhdessä hevosopiskelijoiden kanssa kävimme monissa Maaningansuunnalla löytyvissä lintutorneissa ja katselupaikoissa. Pongailimme lintuja kiikareilla ja silmin ja yritimme epätoivoisesti etsiä vastauksia lintuoppaista. Tämä laji tuntui minusta erittäin vaikealle ja hieman epämiellyttävälle. Suurin osa linnuista näytti minusta aivan samalta, vaikka ne saattoivat ollakin täysin eri lajia. Lajeja on myös aivan hurjan paljon meillä Suomessakin - ja pienessä Savossa. Retkien päätteeksi mieli kukoisti auringon lailla kerättyäni D- vitamiinia, ja toivottavasti myös muutama lintulajikin. Ainakin sen opin, että ihminen on hyvin viisas jos osaa lintulajeja, sillä sen taidon omistaminen ei ole itsestäänselvyys.

Auringon laskun retkeilijät

Kevään viimeisinä päivinä otimme käsiimme kahvipannun, ja reppuun kasan appelsiinia ja taikinaa. Samoja patikkapolkuja kulkeneena lähdimme perheelleni uudelle paikalle, minkä vain minä tiesin- Kuopion Niittylahteen. Joskus on hauska leikkiä jo opasta. On hauska, jos oikeasti on ainoa joka on käynyt ennen paikassa ja ottanut vielä omat uutuus eväät mukaan. Tuona Niittylahden retkellä sain toimia oppaana vanhemmilleni.

Olin ollut Niittylahdessa jo kaksi kertaa  kouluni kanssa ensimmäisenä vuotena. Silloin oli ollut kylmät ja tuuliset kelit, ja kuljimme reitit kahtena eri päivänä ja osassa. Nyt kuljimme koko rinkulan n. 8km. Niittylahti on mukavan reheväistä seutua. Syksyllä se kantaa runsaat sienosatonsa ja keväällä loistaen kasvillisuuksissa. Välillä reitti nousee korkeuksiin, toisinaan kuljetaan ihan matalalla. Matkalla näkee niin vesialueita, kuusimetsiä, kallioita, kuin tavallista suomalaista sekametsää.

Taukopaikalla halusin maistatuttaa vanhemmilleni appelsiinimuffineita, mitä olimme vasta vähän aikaa sitten kokeilleet Lauran kanssa vaeltaessa. Hyvin ne maistuivat vanhemmille, ja itsestä tuntui kivalta palvella nuotiokahvien ja leivonnaisten kera. Yleensä kun kahvitkin olemme tottuneet juomaan termarista, eikä nuotiolla valmistaen.

Auringon viipyessä pitkään taivaalla, elämä tuntuu huolettomalta. Vaikka koulupäiviä oli vielä jäljellä, ei jaksanut miettiä niitä niin kun aurinko loisti ja jalat kulkivat kevyesti luonnon poluilla. Minne kiire, kun luonto on vielä hereillä?