Vaeltajat keskellä harmaata

Loskavaellus olisi kuulunut opetukseemme jo viime vuonna, mutta silloiset näytön pitäjät sairastuivat. Tänä vuonna, keskellä synkintä marraskuuta, lumettomimpia peltoja, ja harmautta uhkuvaa luontoa, lähdimme luokkamme ja kahden kolmosvuoden opiskelijan kanssa vuorokauden loskavaellukselle. Kohteenamme oli koulumme opetusmetsään kuuluva Majosen alue.

Aloitimme vaelluksemme tienlaidasta. Näytönpitäjä Lutu3:silla oli kartat ja kompassit, joiden avulla vaelsimme metsien, maastoreittien ja peltojen poikki. Keskellä reittiä pidimme pussiruoka lounastauon ja jatkoimme matkaa. Matkalla tuli hurjan kuuma, ja jokainen meistä oli arvioinut sään kylmemmäksi, mitä se todellisuudessa oli.

Olimme lähteneet reissullemme jo aamusta, joten saavuimme leiriimme jo kahden jälkeen. Valmistimme porukallemme leiriin pressumajoitteen. Emme olleet kertaakaan aiemmin tehneet tällaista, saatikka nukkuneet sellaisessa. Maassa oli paljon kantoja ja koloja, joten nukkumapaikkaa sai hakea kylkeä kääntämällä. Vaikka rakensimme majoitteen mielestämme hyvin, heräsin aamun koitteessa vesipisaroiden tippumiseen kasvoihini. Jostakin rauosta oli päässyt valumaan yöllä satavaa vettä. Minua palelsi myös koko yön, enkä nukkunut kuin parin tunnin pätkissä. Tärisin niin, etten jaksanut nousta lämmittelemään ulos hyppimään. Tämä oli hassua, sillä minulla oli paksu makuupussi, illalla olimme syöneet ilalllisen ja olin mennyt kevyen lämmittely jumpan jälkeen nukkumaan. Joskus sitä näköjään palelee (ja minun tapauksessani erittäin usein), vaikka eteen tekisi töitä.

Koska olimme tulleet leiriimme jo aikaisin, oli meillä todella pitkä ilta. Pimeys tuli jo kolmen neljän maita. Koskaan aiemmin emme odottaneet kellon kuluvan eteenpäin niin kovasti kuin nyt. Yksinkertaisesti leirissä ei ollut niin pitkälle illalle tekemistä; leirinteon ja päivällisen valmistuksen jälkeen. 

 

Erikois viihdykkeenä meillä oli joksikin aikaa luokkalaisemme veiviradio, sekä yllätys popcornit. Voi, miten nautimmekaan illan pimeyden musiikista, sekä poksahtelevisista trangia popcorneista! Vaeltaminen, aina niin erilaista, mutta palkitsevaa.

Issikkavaellus

Tuulen tuivertaessa ja sään enteillessä sadetta saavuimme Rautalammin Sahalan kartanolle, toiselta söpöltä nimeltään "Elämysten ja ystävyyden" - kartanolle. Saimme luokallemme oman ohjaajan, joka tarjosi meille kahvikupposet ja selitti samalla kartanon toimintaa, sekä päivän kulkua. Sahalan kartanolla toimii useampikin toimi, sillä siellä on issikkavellusten lisäksi, Salli - satulatuoli tehdas, sekä erilaisia muita aktiviteetteja asiakkaille.

Olimme jokainen hyvin eri lähtäkohtaisia ratsastajia; toiset olivat ratsastaneet pienestä pitäen, toiset eivät olleet koskeneetkaan aiemmin hevosiin. Tämän vuoksi ohjaaja suositteli meille tasoomme sopivat hevoset, jotka kävimme itse hakemassa pihamaalta.

Minun hevoseni oli sekoittunut jonkun toisen hevosen kanssa. Yrittäessäni satuloida sitä, se vauhkoontui ja muuttui levottomaksi. Yhtäkkiä huomasin, kuinka se levottomuuksissaan hyppelehti ja astui suoraan jalkani päälle- hevoselle oli iskenyt vetopaniikki. Sain jalkaani kylmäpussia, mutta päätin lähteä silti vaellukselle. Vaelluksella jalka säteili aika paljon kipua. Puolessa välissä reissua meillä oli tauko kodalla, missä pidimme ruokatauon. Samalla huomasin jalkani turvonneen golfpallon kokoiseksi ja säteilevän kipua. Menin kuitenkin vaelluksen loppuun asti.

 Minulle on ollut ennakkoluuloja hevosia kohtaan. Jotenkin puhuminen hevostytöistä ja hevosfanituksesta ei ole innostanut yhtään. Se on kuullostanut liian fanaattiselle ja tylsälle. Saadessani kuitenkin oman ratsun kartanolle ja päästessäni tutustumaan siihen ratsastaen, huomasin rakastavani sitä. Ratsastaminen oli huippua! Olen aina rakastanut koneita; mönkkäreitä, moottorikelkkoja, sekä mopoja. Olen rakastanut, kun on päässyt menemään kovaa. Hevosilla pääsimme menemään samanlailla vauhdikkaasti, mutta ne eivät ole koneita vaan eläviä olentoja, joilla on luonteensa. Rakastin sitä, kun oma hevoseni ei ollut kiltein, eikä rauhallisin. Rakastin, kun huomasin sen olevan pieni vikurikko, joka olisi tahtonut mennä kovempaa.

Pääsin ekaa kertaa elämässäni laukkaamaan, ja vauhti siinä yllätti. Reitti meni myös ihanasti poluilla ja pienillä teillä, ja nousimme kahden suuremman mäen päälle. Voiko ihanampaa ja rentouttavampaa olla; luontoa, vauhtia, maisemia, elävä olento ja ystäviä ympärillä.

Päivä oli opettavainen ja rentouttava. Opin paljon hevosista, tölttäämisestä, laukkaamisesta, sekä paikallisesta yrityksestä. Jo yrityksen hienojen ominaisuuksien ja hevosten vuoksi, voisin kuvitella meneväni sinne joskus asiakkaaksi tai työssäoppimaan.

Luisuilua pimeässä

Elämme kenties nyt synkimpiä ja rumimpia aikoja Suomessa. Puut seisovat tyhjillään, maa lotisee vedestä, mutta toisaalta se viettelee jalkoja jäätyneenä. Pimeä tulee aikaisin. Kaikkialla on vain harmaata.

Tänä hetkenä saimme useiksi päiviksi saksalaisen kaverin vierailulle tänne. Halusimme opettaa hänelle suomalaisesta kulttuurista mahdollisimman paljon, niin ruokailuissa kuin koulumaailmassa. Ja tietenkin halusimme viedä hänet metsään.

Valitsimme paikaksi Korkeakosken, joka on Suomen korkein luonnonvarainen koski. Olin käynyt siellä vain kahdesti, mutta en kertaakaan kiertänyt kokonaan Kanjonin kierrosta. Tänään se tuli testattua - vielä extra efekteillä. Lähdimme liikkeelle vasta 16.30, jolloin aurinko oli jo laskenut. Ilma oli sateinen ja reitistö erittäin liukas. Matkan teko oli hauskaa ja yllätyksiä täynnä, sillä emme nähneet aina jäätiköitä. Reitti kulki vaihtelevasti ylös ja alas, ja toisinaan huomasimme liukavamme alaspäin ja pysähtyvämme vasta tarrattuamme lähimpään oksistoon. Puut olivat monesti läheltä piti tilanteiden pelastus. Saksalainen ystävämme totesikin: "Luulin, että menemme patikoimaan, emmekä kiipeilemään".

Matkan varrella olevalla laavulla teimme nuotion ja nautiskelimme yllättävän lämpöisestä säästä. Kerrankin minulla oli lähes koko ajan kuuma, sillä normaalisti palelen helposti.

Otsalamput olivat reissulla erittäin tarpeessa. Tauon jälkeen pimeys oli peittänyt kaiken alleen, eikä mitään nähnyt ilman lamppuja. Reitillä oli myös entinen pato, minne johti erillinen polku. Huippu kohta kävellessä oli, kun yhtäkkiä huomasin korkealla yläpuolellamme autosillan, ja alapuolellamme vierellä kulki joki. Se näytti elokuvamaisen upealta ja hieman jännittävälle! Rakastin tuota tunnetta, kun tajusimme korkeuserot ympärillämme.

Retki oli hauska ja erilainen. Harvoin tulee patikoitua pimeässä ja opastettua englanniksi. Eikä pimeys haittaa patikointia, se tuo vain lisä hauskuutta siihen. Ja metsäily on aina kivaa!

Eräkokkausta

Tänä vuonna meidän opiskelumme yksi pääaiheitamme on eräkokkaus. Olemme lähes joka viikko pitäneet 1-2 eräkokkaus päivää, jolloin olemme harjoitelleet eri teemoittain kokkaamista nuotiolla. Yksi päivä kokkasimme erilaisia lihatuotteita, toisena kala, ja toisinaan sekaisin kaikkea. Talvella menemme myös harjoittelemaan kokkaamista Kuopion Savoniaan, 4 päiväksi oikeaan sisäkeittiöön. Samalla tulevat tutuiksi oikeanlainen tarjoileminen, määrien valmistaminen, sekä ruokailutapoja.

Tällä kertaa meillä oli kalapäivä. Teimme alkupalaksi Muikkuhampurilaisia, pääruuaksi loimutettua lohta, savustettua siikaa, sekä kukkokalaa. Itse sain vastuu alueekseni valmistaa alkuruoka - muikkuhampparit.

 Valmistin hamppareihin kastikkeen ennakkoon sisällä. Siihen tuli:

- Tuoretta inkivääriä pala
- Kermaviiliä
- Pippuria

Raastoin inkivääriä kermaviiliin ja lisäsin mausteet.

Nuotiolla paistoin muikkuja suolassa ja voissa. Tämä oli ensimmäinen kerta, kun ylipäätänsä tein muikkuja. Ja hyviä niistä tuli opettajienkin mielestä!

Lämmitin myös nuotiossa erikseen ruispaloja, ja kokosin luokkalaisilleni, sekä opettajilleni hampurilaiset, lisäämällä pohjaan kastikkeen, salaattia, sekä muutaman muikun. Vinkeä, helppo ja maukas resepti minne tahansa.

Toiset valmistivat muut ruuat. Niistä haluaisin esitellä minulle tuntemattoman kukkokalan. Olen tehnyt kotona useita, useita kertoja kalakukkoa, enkä aluksi uskonut että on olemassa kukkokalakin. Nimensä mukaisesti se ei ole leipä, jonka sisällä kalaa, vaan kala, jonka sisällä leipää. Kala halkaistiin, ja sen sisälle tungettiin ruisleipiä. Koko paketti käärittiin folioon ja laitettiin hiilloksen päälle. Ajan myötä se kypsyi ja valmiiksi tuli kukkokalaa. Melko vinkeä ruoka oli tuokin, ja hyvää.

Tämä eräkokkaus on kyllä varmaan yksi kiinnostavimmista asioista opiskelussamme - okei, suosikkeja on hankala valita, kun koko opiskelu on täynnä mahtavia ja ihmeellisiä asioita! 

Iltalennolla

Aurinko kuultaa maiseman värikkääksi. Pienet jäärakeet peittelevät pihatien ja autojen tuulilasit. Vasta eilen puhuin, kuinka tämä on masentavin ja rumin vaihe luonnossa, mutta vain yön vaihtuessa päiväksi olen toista mieltä. Aamupostin haettua saan kuulla, että tänään on viimeinen teeren metsästyspäivä. En ole kerennyt käymään metsällä tänä vuonna kuin kerran, joten haluan päästä vielä viimeisen kerran näkemään teerien lennon.

Minulla ei ole metsästyskorttia, enkä ole edes varma aionko hankkia sitä. Isäni on kuitenkin metsästänyt jo nuoresta pojasta lähtien, ja ala- yläasteen vaiheessa kiinnostuin lähtemään hänen mukaansa metsälle. Siitä lähtien on tullut vietettyä parhaimpia laatuaikoja isän kanssa metsällä.

Tällä kertaa siskoni tahtoi lähteä elämänsä ensimmäistä kertaa myös mukaan. Oli sinänsä hassua, että hän oli mukana, kun oli tottunut olemaan aina vain kaksin isän kanssa. Yllättävän hyvin sujui liikkumin kolmistaankin. Molemmat ollaan siskon kanssa pieniä, joten paljoa ääntä ei askeleistamme kuulunut.

Ilta-aurinko alkoi pian värittää maisemaa lähtiessämme kävelemään mäkeä ylöspäin. Isä näytti koivun oksista ns. kurkuja, joita kuulema teeret syö. Räksiä lenteli pellolla. Jossain lensi suuri ukko teeri, jota kohti kuljimme. Se ei huomannut meitä, mutta lensi ylitsemme toiseen suureen kuuseen. Lähdimme hiipimään sitä kohti, ja laukauksen kajahtaessa tantereella tipahteli oksia maahan - eikä tällä kertaa saalista tullutkaan. Näimme silti upean auringon värittämät maisemat ja tunsimme kirpeän syysilman, joka nostatti mieltä. Metsästyksessä on sitä jotain erilaista, mistä nautin.

Yösuunnista ja tähtitaivasta

Olen jo pitkään haaveillut pyöräileväni Hirvisuolle ja meneväni siellä Oskarin kotaan yöksi. Paikka on lähin patikointi alue, mikä meiltä on ja siellä käymmekin patikoimassa vuosittain useita kertoja. Nukuin Hollannin reissun jälkeen kaksi yötä kotona, kun pakkasin rinkkani ja houkuttelin siskoni mukaan retkelle. Hänelle tämä oli toinen vaellus hänen elämässään. Minullekin oli tiedossa uusi tilanne, sillä olisin ensimmäistä kertaa se, jonka pitäisi opastaa ja neuvoa. Yleensä aina vaelluksilla, missä olen ollut, on ollut mukana minua parempia ja kokeneempia eränkävijöitä.

Päivällisen syötyämme laitoimme rinkkamme selkään ja lähdimme polkemaan 19km matkan kohti Hirvisuon lähtöpaikkaa. Pyöräily oli hidasta ja työlästä. Fiksuina ihmisinä ei oltu tarkistettu pyöriämme, vaan lähdimme renkaat lähes tyhjinä matkaan. Minun pyörässäni myös vaihteet eivät pelittäneet kunnolla, ja jouduin polkemaan alamäetkin.

Matkalla satoi lumiräntäsadetta ja pimeys yllätti meidät jo puolivälissä. Sinnittelimme lampuitta kävelyreitin alkuun asti, vaikkei välillä nähnyt juuri mitään. Lumipisarat kirvelivät silmissä ja pienillä teillä meno oli arveluttavaa.

Polun alkuun päästyämme, jätimme pyörät puun juurelle ja naksautimme otsalamput päähän. Vaikka olin kulkenut reitin kymmeniä kertoja, oli paljon hankalampaa muistella reittiä pimeydessä. Menimme välillä hieman harhaan, mutta onnistuttiin palaamaan oikealle reitille. Kerran piti soittaa isälle soitto, kun emme olleet varmoja oikeasti suunnasta. Yhessä kohti oli myös kohta, missä oli metsäkoneet myllänneet maan, joten jouduimme pysähtymään jokaisen merkki täplän luokse, ja valaisemaan seuraavalle päästäksemme eteenpäin.

Illalla pääsimme perille kodalle. Upea, kirkas tähtitaivas oli yllämme ja maa oli kuurassa. Kenkäni litisivät vettä, mutta olo oli kepeä. Kokemus oli ollut ihanan uusi!

Hakkasimme iltayöstä halkoja, lämmitimme kodan ja söimme iltapalaeväitämme. Kodassa oli valmiina paksuja superlon patjoja, joten nukkumispaikkamme tuntui luksukselta.

Kodan uuni oli yllättävän tehokas, sillä vaikka emme lisänneet koko yönä puita sinne, sain unta vasta aamuyöllä - oli liian kuuma. Kuuntelimme myös yöllä lepakoiden ääniä, joita tuli joka puolelta. Ei ne kai sisällä olleet, mutta hyvin läheltä kuulimme silti ne.

Aamulla jatkoimme siivouksien ja ruokailujen jälkeen patikoiden matkaa, ja lähdimme polkemaan takaisin. Kotiin asti emme voineet pyöräillä, sillä pyöräni päätti temppuilla enemmän kuin eilen, eikä vaihteistot toimineet juuri lainkaan. Tällaisen karun olosuhteen ja hieman huonosäisen reissun jälkeen kotiolot tuntuvat luksukselta. Hyvä mieli jäädä odottamaan seuraavaa vaellusta.

Hollantilainen vaellus

Hollantilaisten käsitys vaeltamisesta poikkesi suomalaisesta todella paljon. Meille vaeltaminen tarkoittaa metsässä kulkemista, tai vähintääkin poluilla menemistä rinkat pakattuina. Hollannissa voi ymmärtää vaeltamisen myös tällaiseksi, mutta todellisuudessa heille se on kaikkea muuta. Se on kaikkea, mitä tapahtuu rinkat selässä - olipa maisema kaupunki, maaseutu, asutuskylä, asfalttiviidakko tai metsätiet.

Minulla usko vaeltamiseen oli koetuksella Hollannissa. Opettajamme ilmoitti lähtöpaikaksi juna-aseman parkkipaikan, jonka ympärillä liikkui kymmeniä ellei satoja kaupunkilaisia matkalla ympäri Hollantia. Asfalttien, autojen ja talojen keskeltä me todella lähdimme. Ja sinne myös seuraavana päivänä palasimme.

Kuljimme mukanamme GPS- navigaattori, josta etsimme lyhimme ja selkeimmän reitin päämääräämme. Reitti oli monipuolinen ja meille suomalaisille erikoinen. Ensimmäiset kilometrit kulkivat keskustan asfalteilla, asutusten välistä, metsikössä, jossa oli autotien levyiset kulkureitit, aropeltojen läpikulkemista, sekä maanteillä kävelyä. Näitä metsäteitä kutsuimme valtateiksi, sillä suomalaisina olimme tottuneet kinttupolkuihin. Matkalla pysähdyimme myös erään kansallispuiston luontokeskukseen juomaan kahvit. Niin, vaelluksella, saimme juoda kahvit kahvilassa.

Matkaa meillä kertyi molempina päivinä 16-20km. Ensimmäisenä päivänä vaelsimme sen melkein kokonaan vesisateessa sadetakit päillämme. Tämä ei kuitenkaan haitannut ollenkaan. Säät olivat suosineet meitä koko Hollannin reissun ajan, joten pieni sadepäivän kävely toi vain vaihtelua elämään. Tuntui lähes suloiselle liikkua ja juoksennella sadetakit päällä ja rinkat selässä. Onni lisääntyy kun sää huononee. Elämä tuntuu silloin erikoisen kepeälle, kun sen tyypillisesti ei pitäisi tuntua. Minusta meidän suomalaisten pitäisi ollakin maailman onnellisinta kansaa omistaessamme auringon, joka ei aina paista. Minulla sisäinen aurinkoni puhkeaa kukkaan monesti, kun ulkomaailma kääntyy nurjalleen.

Matkan varrella tapasimme myös ensimmäiset pitkospuut! Parinkymmenen metrin pätkän ajan astelimme hollantilaisissa pitkospuilla katselemaan pientä vesilätäkköä. Siellä pitkospuut oli päällystetty tuollaisilla rautasysteemeillä liukkauden esteeksi ilmeisesti.

Leiriytymispaikkamme oli partiolaistenkeskus. Hollantilaiset opettajat tulivat sinne autoilla tuoden samalla ruuat, ruuanvalmistusvälineet, sekä yöpymiseen vartatut pressut. Rinkkamme tuntuivat siksi super kevyiltä, kun raskaimmat tavarat kuljetettiin puolestamme.

Leiripaikka tuntui kirjaimellisesti leiripaikalta, eikä metsäiseltä vaelluspaikalta. Siellä oli vesivessat, puhdasta vettä pumppaava kaivo, sekä ruokajuomana maitoa, mitä meillä ei koskaan ole Suomessa, sen huonon säilyvyyden vuoksi. Muutenkin hollantilaisilla oli persoonallinen tapa miettiä vaeltamista, sillä he olivat kuljettaneet kaikille limpparia, sekä sipsiä.

Ilta meni mukavasti ruokaa valmistaessa, piilosta leikkiessä, kansainvälisesti keskustelessa, että kuuta katsellessa. Yön nukuimme lämpimästi itse tehdyn pressuviritelmän alla.

Tällä vaelluksella keksimme kävellessämme uusia pelejä ja tekemisiä. Kyselimme toisiltamme lapsuuden ystäväkirjan tapaan kysymyksiä, joita normaalisti ei tule kysyttyä. Se oli hauskaa, ja oppi toisista niin hassuja, kuin yllättäviä asioita. Sama homma tehtiin myös opettajille, joten koko porukka kirjaimellisesti oppi toisistaan.

Vaellus oli erilainen, mitä koskaan ollut. Rakastan ehdottomasti enemmän suomalaista oikeaa luonto tyyliä, mutta ei tuossakaan mitään vikaa ollut. Reissu jäi mieleen ja opetti monta kulttuurieroa, sekä hollantilaisesta vaelluksesta. 

Hollannin Kansallispuisto

Vierailimme Hollannin Arnhemin kansallispuistossa useampaan kertaan. Hollannissa jokamiehen oikeudet ovat ihan eri luokkaa kuin Suomessa, ja siellä kansallispuistoissa käyminenkin maksaa lähemmäs kymmentä euroa. Se tuntui hurjalle, ja sai arvostamaan enemmän Suomen oikeuksiamme. Täällä saan mennä niin usein kuin haluan metsään, eikä minulta peritä senttiäkään maksua.

Kolmantena hollannin reissun päivänä lähdimme tutustumaan kahden opettajan johdolla Hollantilaiseen Hooge Veluve kansallispuistoon. Kansallispuiston portilla valitsimme jokainen hieman jopo- mallia muistuttavat polkupyörät, joilla lähdimme matkaan. Tuolla ei kansallispuistoissa yleensä kävellä, vaan pyöräillään. Kansallispuiston läpi kulkee metrin levyinen asfaltoitu pyöräilyreitti, jota pitkin pääsee koko kansallispuiston läpi. Toki puiston reunoilla kulki myös polkuja, mutta vähemmälti. Vaikka tyyli oli erilainen oli minusta se toimiva. Pyöräillessä näkee hyvin maisemia ja pääsee nopeasti paikasta toiseen. Pyöräillessä pystyy myös pysähtymään, minne vain, jolloin voi jalan tutkia tiettyjä paikkoja tarkemmin jos tahtoo.

Kansallispuisto oli huikea! Se oli niin erilainen kuin Suomessa, mutta rakastuin siihen kovin. Maisemat muistuttivat välillä heinikkoaavikoillaan Afrikkaa. Tunsin olevani Afrikan savannilla. Kuvittelin mielessäni heinikosta nousevat leijonat, sarvikuonot ja kirahvit. Myös huippu oppaamme samastui puheisiini ja ymmärsi täysin, miksi maisemat toivat mieleeni Afrikan - luonto on kuulema tuolla erikoinen Hollanninkin mittapuulla.


 Kansallispuisto on myös tunnettu kauriistaan ja saksanhirvistään. Alueella olikin useita kauriiden katselu koppeja, joissa järjestetään myös mielenkiintoisia yötarkkailu hetkiä. Meidän pyöräilyreissun iltapäivänäkin vastaamme tuli kymmeniä ihmisiä ja autoilijoita, jotka tulivat vartta vasten katselemaan ainoastaan kauriiden ruokailuhetkiä. Näimme paljon varoistuskylttejä kauriista, sekä kylttejä katselupaikoista. Mekin näimme vilauksen kaukana seisovasta saksanhirvestä!

Toisinaan maisemat olivat reheväpuisten puiden keskellä olevaa puistoa. Puut olivat suuria, runsaita, kauniita ja reheviä. Aluskasvillisuutta ei taasen ollut kamalasti. Tuo kansallispuisto oli niin erilainen kuin mikään Suomen kansallispuisto!

Tutustuimme toisen kerran kansallispuistoon keskellä reissuamme kilpailujen yhteydessä. Olin koko kesän haaveillut juoksevani puolimaratonin, sillä edellisen kerran olin juossut sen 13- vuotiaana Yömaratonilla. Viime kesän yömaratonin lähestyessä sairastuin kuitenkin pariksi viikoksi, joten haaveet puolikkaasta saivat toistaiseksi jäädä. Unelmani toteutui kuitenkin sattumalta Hollannissa. Kansallispuistossa järjestetiin suuri juoksutapahtuma, jossa matkoja oli viidestä kilometristä maratoniin. Muutamat matkat olivat maastojuoksuja, ja loput perinteisiä pyöräilyasfaltilla juostavia. Minä ja kolmasluokkalainen Samuli innostuimme ideasta juosta puolikas tuolla ja teimme sen! Oli mahtavaa juosta kansallispuiston maisemissa kaverin kanssa rupatellen. Aika meni siivillä, ja jaloissa riitti virtaa.

Kilpailun jälkeen kokeilin urheilupaikalla ollutta vesipalloa. Muut kokeilijat olivat lapsia, mutta lapsenmielisenä minäkin menin. Uskomattoman vaikeaa se oli, mutta ihan hauskaa.

Kuin Tarzanina eläisi

Hollannin opintomatkalla meillä oli mahdollisuus kiipeilyyn hyvin. Kuulimme tästä erikoisominaisuudesta jo ennakkoon, mikä kuulosti hauskalle tietäessä Hollannin oleva tasainen maa.


Hollannissa on paljon kiipeilypuistoja, mitkä on rakennettu puiden väliin erilaisiksi radoiksi. Tällaisia seikkailupuistoja pystyisi täysin toteuttamana Suomessakin, ja uskon että se saavuttaisi suosionsa myös täällä. Puistoseikkailut kulkivat 5-12 metrin korkeuksilla, joissa oli monenlaisia tehtäviä. Mielikuvitusta oli käytetty runsaasti ja tehtävät tekivät kiipeilyradasta super hauskan! Erilaiset tehtävät vaikeutuivat myös, joten halutessaan ei tarvinnut osallistua kaikkeen. Joissain tehtävissä oli hyötyä siitä, että oli pienikokoinen ja pääsi ketterästi eteenpäin, mutta joissain suurista jaloista olisi ollut paljon hyötyä.




 
 Eri kiipeilypaikoissa oli erilaiset säädökset turvallisuudelle. Ensimmäisessä yrityksessä, missä pääsimme kiipeilemään (yllä olevat kuvat, sekä alempi), meidän piti pitää kypäröitä päässä. Itselläni sattui olemaan turhan iso kypärä, joka valui koko ajan silmille, enkä meinannut nähdä aina mitään. Muissa yrityksissä kypärää ei tarvinnut käyttää, vaikka tehtäväradat olivat melko samanlaisia. Myös ohjeistuksissa annettiin eroja. Ensimmäisessä yrityksessä ei oltu niin tarkkoja köysien kanssa, kun toisessa niiden järjestyksiä ja tekniikoita valvottiin tarkemmin.

Monissa paikoissa kiipeilyratoihin kuului pitkiä "vapaa"- lento-osuuksia. Tunsin lentäväni. Tunsin eläväni ja
 olevani vapaa lintu maailmassa.enlainen kiipeily oli fyysisesti monipuolista, raskasta, mutta hurjan hauskaa! Rakastan kiipeilyä, rakastan tehtäviä, rakastan tunnetta olla villi ja vapaa Tarzan.


Arnhemin keskustassa oli kiipeilyhalli, missä kävimme yksi iltapäivä vapaa-aikanamme. Halli oli mahtava! Siellä oli kymmeniä erilaisia kiipeilyseiniä. Seinissä oli koodit, jotka kertoivat sen tasosta. Kiipeily teki nopeasti voimattomaksi, ja tein parhaimman suorituksen jo toisella kiipeämiskerralla. Kädet väsyivät sen jälkeen nopeasti, eikä voimia enää ollut niin paljoa. Kolme tuntia kiipeilyä oli rankka kokemus, mutta erittäin mielenkiintoinen. Lihakset tekivät koko kropassa paljon töitä ja tuli ylitettyä itsensä monta kertaa. Korkein kiipeily korkeus, minkä kiipesin oli 25 metriä.

 

Minä rakastuin kiipeilyyn ja rakastan sitä. Siinä on kaikkea sitä, mistä pidän; jännitystä, lihasten käyttöä, aivojen käyttöä, hauskuutta, korkeuksia ja nopeutta. Kiipeilyä voi harrastaa myös niin monella tavalla. En vain malta odottaa, kun pääsen seuraavaan kerran tekemään jotain siihen liittyvää, ja kokeilemaan uusia lajeja.

   

Turvejärven seilarit

Sumuinen aamu kietoi meidät verhoonsa auton kääntyessä viisikaistaiselle moottoritielle. Pellot peittyivät sumuun ja ikkunaan pystyi kirjoittamaan. Sumu verhosi meidät myös unten maille, sillä keskiviikon päivän reitti vei meidät kauemmaksi Arnhemista.

Saavuimme Ottenhome- nimiseen yritykseen. Nautiskelimme erikoiskahvit ravintolassa, jonka jälkeen lähdimme valitsemaan sopivat purjeveneet meille satamasta.

Purjeveneet olivat pieniä. Hyvin erilaisia, kuin missä olimme olleet syksyllä Turun saaristossa. Nämä olivat perinteisiä, joita olin itsekin nähnyt seilaavan vesillä.

Meillä oli käytössä 2 purjevenettä, joihin jakaannuimme mökkikunnittain. Hollantilainen opettaja ja yksi toisen vuoden opiskelija olivat myös mukana ja menivät toinen toiseen veneeseen ja toinen toiseen. Opiskelija tuli meidän veneeseen. Hänen vapaa-aikansa harrastuksiin kuului myös purjehdus, joten hän tiesi purjehduksesta paljon.

Vesi, missä purjehdimme oli erilainen kuin normaali. Se oli aikoinaan ollut turvesuo, josta ajan kuluessa oli otettu turve pois ja tehty järvi.

 

Meillä ei ollut varsinaisia suunnitelmia purjehduksessa, vaan saimme itse toivoa, missä purjehdimme ja mitä teemme. Tarkoitus oli ottaa rennosti, nauttia päivästä ja oppia siinä sivussa purjehduksesta.

Jokainen meistä sai ohjata venettä, sekä kiskoa köysistä, jotta purje menisi oikein suhteessa tuuleen.

Samalla järvellä oli myös tuona päivänä poliisien purjehdus - kilpailut. Järvellä oli kymmeniä samanlaisia purjeveneitä, mitkä seilasivat numeroitujen poimujen välistä. Oli outoa, että näimme tuomari poliisiveneitä, eikä kukaan reagoinut mitenkään. Tervehdimme vain heitä ja purjehdimme ohi. Olisimme kuulema voineet tehdä, mitä tahansa purjeissa, eikä polisiit voisi sanoa mitään, koska olimme vesillä. 

Purjehduksen puolivälissä menimme pieneen saareen lounastauolle. Siellä oli tosi paljon sorsia. Toiset näyttivät samalta kuin Suomessa, mutta osa oli jotain eri lajia, mitä meillä ei ole. Syödessämme eväitämme kiinnostuivat sorsat erityisen paljon banaaninkuoristamme. Heittelimme niille banaaninkuoria, joita sorsat todella söivät. Laura alkoi opettaa myös temppuja niille kuorien avulla, ja ne tottelivat. Sorsat pitivät niin paljon banaanin kuorista, että suorastaan tappelivat niistä.

 Lounastauon jälkeen sää lämpeni paljon. Opetimme Hollantilaiselle opiskelijalle Suomea ja vietimme hauskaa aikaa. Laura otti veneen nokassa aurinkoa, ja jokainen opetteli ohjaamaan venettä oikein. Se oli yllättävän helppoa, kun ymmärsi, miten homma toimii. Pian kello liikkui iltapäivän puolelle ja paluumatkamme alkoi. Päivä oli ollut erilainen ja rentouttava.

Hollannin koulu

Ensimmäinen koulupäivämme lähti käyntiin hienosti tunnin myöhästymisellä. Hollannin liikenne ja opastus oli hieman erilaista, mitä olimme odottaneet. Olimme lähteneet ajoissa, mutta jouduimme harhailemaan pitkin ja poikien eri teitä. Ajoimme välillä ympyrää ja lopulta menimme kysymään levikkeelle pysähtyneeltä paikalliselta poliisilta ajo-ohjetta koululle.

Koulumme sijaitsi Velpin alueella, Arnhemissa ja oli yksi valtakunnallisista Helicon Opleidingenin kouluista. Koulussa opiskellaan 7 eri alaa ja vastaa suomalaista ammattikoulua. Hollannissa on hyvin erilainen koulusysteemi kuin Suomessa (kerron tarkemmin myöhemmin) ja siellä se on MBO - koulu. Ala, mikä vastaa lähiten meidän luonto-ohjausta, oli Outdoor&Adventure, eli ulkoilu ja seikkailu. Meillä ei ollut varsinaista yhtä luokkaa, kenen kanssa olisimme viettäneet kaikki päivät ja toiminnot, vaan luokat ja ihmiset vaihtuivat joka kerta. Tämä olikin ainoita negatiivisia asioita koko reissulta, sillä olisin halunnut tutustua paremmin Hollantilaisiin nuoriin ja heidän tapoihinsa opiskella ja elää elämää. Tutustuimmekin hollantilaisista parhaiten opettajiin, sillä heidän kanssaan meillä oli eniten ajanviettoa koulupäivien aikana.

Kouluovista astuessamme sisään haistoimme tuoksun. Se tuntui oudolle, sillä Suomessa kaikki yleiset rakennukset tuoksuvat neutraalille, mutta tuolla haistoin selvästi hyvän tuoksun. Koulu oli täynnä kirkkaita ja pirteitä värejä, ja visuaaliseen ilmeeseen oli panostettu. Seinillä näkyi köynnöskuvioita, muotoja oli hyödynnetty katoissa ja luokkatiloisa, ja koko rakennus pursusi viihtyvyyttä ja kauneutta. Rakastuin ensisilmäyksellä paikkaan!

Koulun opettaja huoneessa oli kahviautomaatti, mikä tuli varsin tutuksi meille kolmen viikon ajan. Askeleet ja kahvihammas tuntuivat tietävän joka päivä, mikä on ensiaskeleiden kohde...

 

Ensimmäisenä koulupäivänä olimme 1 vuosikurssilaisten kanssa, jotka olivat aloittaneet vasta kuukausi sitten opiskelun. Heitä oli parisenkymmentä, ja ikähaarukka oli 16-35 vuotta. Kiertelimme oppilaiden kanssa pihamaalla tunnistaen eri kasveja, puita ja oppien koulun pihamaasta.  

Koulun pihapiirissä oli pari mielenkiintoista historiallista kohdetta. Siellä on aikoinaan toiminut Nunnaluostari, josta muistuttaa koulun pihapiirissä oleva entinen luostarirakennus ja hautausmaa. Hautausmaan risteissä ei ollut kenenkään nimiä, eikä vuosilukuja, sillä nunnat syntyivat nimettöminä ja kuolivat nimettöminä. Kertomus kuulosti rajulta ja veti hiljaiseksi. Kuinka pienenä ihmistä on pidetty, ettei hänelle annettu identiteetistä muistuttavaa nimeä?

Koulun pihapiiri muistutti kaunista puutarhaa. Siellä kiemurteli jokia, kasvoi suuria lehtipuita ja vanhoja pajupuita, joita kutsuimme pocahontas puiksi. Joku puu, jonka nimeä he eivät tienneet englanniksi, oli niin pehmeä kuorista, että sitä vasten pystyi nyrkkeilemään ja hakkaamaan. Se oli hauskaa!

 Koulun pihapiirissa kasvoi myös kastanja- ja hasselpähkinäpuita. Oppilaat keräsivät niitä vain maasta ja söivät ja opettivat meitäkin. Ja ne todella maistuivat pähkinöille! Söin myös jonkun kastanjassa olevan toukan.

Koulun pyöräkatoksessa kasvoi viinirypäleitä. Se oli todella hurjaa ja ihmeellistä. Oppilaat kiipeilivät hakemaan niitä, ja osan ylti ottaa pylväiden reunoiltakin. En ole eläissäni syönyt niin hyvänmakuisia viinirypäleitä! Ne olivat hurjan makeita.

 Ensimmäisenä koulupäivänä tuli opittua paljon koulun paikoista, sekä kasveista ja puista, mitä koulun pihalla kasvoi. Söin myös ensimmäistä kertaa elämässäni tuoreeltaan viinirypäleitä, kastanjan siemeniä ja hasselpähkinöitä, sekä hollantilaisen toukan (suomalaiset ovat jo tuttuja).

Päivä oli vauhdikas ja mielenkiintoinen, ja ihastuin täysin kouluun. Tästä päivästä oli mahtava jatkaa alkavaa opintoviikkojamme.