Koko ensimmäisen vuoden kohokohtamme oli varmasti pitkä viidenpäivän hiihtovaellus Pallas-Oloksella. Tieto vaelluksesta tuntui suurenmoiselta ja ihmeelliseltä. Pääsisimmekö todella luokkamme kanssa Lappiin?
Minulle Pallas-Olos seutu on muutenkin rakas ja tuttu. Perheen kanssa olimme patikoineet ja lomailleet siellä useita kertoja pienestä pitäen. Nyt pääsisin nuihin maisemiin yhdessä kaikkien koulumme luonto-ohjaaja opiskelijoiden kanssa, ja niin moneksi päiväksi.
Meidän oli tarkoitus yöpyä kaikki yöt teltoissa. Reissussamme oli kuitenkin 20 ihmistä, joista vain minä ja Laura olimme naisia. Miehille teltassa nukkuminen luonnistuikin luontevasti ja helposti, mutta meille viluisille se ei onnistunut. Ensimmäisenä yönä yritimme nukkua 2h teltassa, hytisten, täristen, syöden kaikki päivän pähkinäsekoitukset. Olimme käyneet juoksemassa ja hyppimässä lämpimiksemme, mutta mikään ei auttanut. Päätimme viettää siis yön kodassa. Aamulla meille selvisikin, että yön aikana mittari oli laskenut -20-30 asteen. Ei ihme, että palelsi - 15 makuupussissa...
Seuraavana päivänä vaelsimme raskain kuormin kohti seuraavaa etappia. Liikuimme putkene koko päivän syöden lounaaksi vain pähkinöitä, sekä energiapatukan paloja. Silti nälkää tai väsymystä ei tuntenut kovin. Vain alkumatkan kylmyys häiritsi, mutta kehon lämmetessä sekin meni ohi.
Yövyimme seuraavat kaksi yötä upeassa laaksossa, jossa oli erikseen merkattu telttakylän paikka, sekä siellä oli sauna! Mikä luksus ja autuus! Sen lisäksi meillä oli käytössä kota ja autiotuvat, jossa minä ja Laura nukuimme seuraavan yön, ja muut tulivat seuraksemme kolmanneksi yöksi. Toisena yönä saimme seuraa ystävällisestä tuntemattomasta retkeilijästä.
Kolmantena päivänä kävimme ilman isoja varusteita hiihtämässä läheisillä tuntureilla. Maisemat olivat huikeita ja retki elämys! Milloinka olisin nähnyt niin täydellisen aavoja lumilakeita? Tulomatkalla valmistimme myös päivällisen erätuvassa, josta leikimme laskettilijoita lasketellessamme takaisin leiripaikkaamme. Sauna tuntui viiden tähden kohtelulle nuissa olosuhteissa.
Neljäntenä päivänä hyvästelimme upean retkipaikkamme ja lähdimme jatkamaan matkaamme eteenpäin. Minulla oli ollut hieman vatsa ja huonon olon ongelmia edelsinä yönä, joten lähteminen tuntui tuona aamuna vaikealle. Onneksi se meni ohi, enkä sairastunut.
Tarvoimme eteenpäin hyvin vaihtelevasa ympäristössä, sekä hyvin pitkän päivän ajan. Alkumatkan menimme latuja pitkin, jonka jälkeen lähdimme opiskelijoimme johdolla suunnistamaan umpihankeen metsään. Siellä kulku oli todella hidasta ja vaivalloista, kun kaatuilimme raskaine kuorminemme puolelta toiselle. Onneksi jokainen jaksoi stempata toisiaan ja nostaa kirjaimellisesti pystyyn. Ryhmädynamiikka toimi todella!
Umpihankisuunnistuksen jälkeen aloimme nousta latuja pitkin aivan tuntureiden päälle. Sisu sai kyytiä ja pääsi tehoonsa. Sisu otti ohjat käsiinsä, kun päivä oli kääntynyt pitkäksi, jokaista väsytti ja matkaa oli paljon. Ensimmäistä kertaa kohtasimme myös ylösnoustessa pienoisen tunturimyräkän. Muut päivät olivat olleet aurinkoisia, mutta tuolloin tuuli yltyi ja riepotteli meitä. VOi kuinka suurenmoiselle se tuntui! Me pienet ihmiset emme voi luonnonvoimille mitään, mutta aina on selviydyttävä ja mentävä eteenpäin.
Viimein pitkä päivämme sai riemunäkymän: kaukana näkyi suuri autiotupa, jonne reittimme johti! Myrskyn takia, opettajamme käski meidän kaikkien nukuttavan sisällä. Minua ja Lauraa se jopa pienesti harmitti: meiltä oli jäänyt kokonaan nukkumatta teltassa.
Mökki autuudessa kohtasin myös omat ongelmani: kärsin pahoinvoinnista, jota oli ollut edellisenäkin yönä. Pelkäsin tulevani kipeäksi. Onneksi opettajani ottivat asian vakavikseen ja kysellessään mahdollista syytä selvisi, etten ollut juonut koko päivänä paljoa ollenkaan. Nestehukkahan se siis oli. Illan ryystäessä vähitellen vettä, ja yöpuulle paneutuessani olo helpottui pikku hiljaa pois. Tämä oli iso opetus minulle, sillä sitä ennen en ollut arvostanut veden juontia.
Viimeinen päivä tuntui haikealle. Loppumatka autoille tuntui jopa liian lyhyelle. Meillä oli hurjan hauskaa sitä tehdessä ja meille syntyi omanlainen huumori ja komiikka. Mielessä kutkutteli ajatus puhdaudesta, suihkusta, juomavedestä ja saunasta, mutta silti kaiken tämän seikkailun jättäminen oli haikeaa. Me olimme olleet tiimi. Me olimme olleet seikkailijoita. Me olimme toteuttaneet unelmia. Tämä reissu jätti sydämeeni suuren palan. Enkä unohda sitä koskaan.
