Kyyhkyjä kiikarissa

Syksy tuo tullessaan värit ja tuulet. Ja ensimmäiset metsästykset. Minun ja isäni yhteinen ajanviettomme kultaisinta aikaa on yhteiset metsästysreissut. Hiljaa hiipiminen jäljessä, lintujen tarkkaileminen, opin seuraaminen isän jalanjäljissä ja yhteiset päätökset ampumisen suhteen tekevät retkistä ikimuistoisia. Näitä kokemuksia on pakko saada lisää ja lisää, ja joka vuosi. Ennen metsästyskauden alkamista alan useasti jo haaveilla niistä; kohta pääsemme yhteisille metsästysretkille, joista kukaan muu ei voi ymmärtää mitään.

Tällä kertaa oli sallittua ampua kyyhkyjä, joita mekin lähdimme saalistamaan. Samalla kertaa tulin toistaneeni omia perinteitäni; kastella itseni vesiojissa. Vaikka tämä tapahtuu melkein joka syksy, minä teen sen aina. Hyppään heinikkoisessa maastossa liian aikaisin ojan ylitse, astun huomaamattani veteen tai kompuroin muuten pienillä kintuillani joutuen veden kasteltavaksi. Tällä kertaa hypyt eivät onnistuneet ja retkemme päätös saatiin palelevan ja veden kastelevan tyttösen turvin. Ehkä jonakin päivänä opin, ehkä en.

Rotkojen ihmettelijät

Kesän vaihtuessa syksyksi ja unelma koulun alkaessa, kääntyi meidänkin perheen auto kohti patikointireissuja. Yhdeksi Savon seitsemäksi ihmeeksi äänestetty Leppävirralla sijaitseva Orinoron rotko sai uudet ihmettelijät huoviinsa. Meille paikka oli täysin uusi emmekä olleet aiemmin siellä retkeilleet. Seitsemäksi ihmeeksi voisin itsekin sitä paikkaa kutsua, niin kauniita oli rotkon seinämät ja siellä kulkevat reitistöt.

Reissu antoi myös aihetta pohdiskella ensimmäisiä kouluviikkoja. Oppia on kertynyt niin tarpeellisista kuin erikoisimmista asioista. Jokainen päivä on uusi seikkailu ja oppipäivä - ainakin minulle, jolle elämä on ihmeellinen kuin lapsen silmin katsoen. 

 

Tähän asti minua on sivistetty jo ainakin siinä,

että 

- Fish and Chips, sisältää oikeasti kalaa ja perunoita.

- Aloe Vera on oikeasti kasvi, eikä vain rasvamerkki

 

 

Ensimmäinen vaellus

Uusi koulu ja ympäristö on alkanut mulla ja monella muullakin varmasti. Kuutos luokasta asti haaveilema luonto-ohjaaja ala on tuntunut kahden viikon aikana edelleen yhtä (ellei viiielä enemmän) omalta. Paljon on opittavaakin ja paljon olen oppinutkin. Kuten, ettei geokätköily ole fossiilijen etsimistä, eikä kannettava laavu ole monen kilon puinen kasa. Enkä enää sekoita leppää ja raitaa toisiinsa - toivottavasti. Ja tietysti olen oppinut perinteisen pannukahvin keittämisen ja trangian käytön!

Eilen meillä alkoi varsinainen ensimmäinen projekti. Yhden yön vaellus minulle tutussa luonnonalueella lapsuudesta - Talaskankaalla. Sää oli loistava, ehkä hieman viileämpikin olisi riittänyt päiväksi, mutta muuten oikein mainio. Aurinko paistoi ja yöllä oli täysikuu. Yhdessä tekeminen, retkeily ja yöpyminen yhdisti porukkaa paljon. En muista, että koskaan olisi ollut näin hauskaa metsässä. Kerrankin oli ystäviä, joita kaikkia yhdisti rakkaus luontoon. 

Elämäni aikana olen patikoinut lukuisia kertoja ja se on ollut koko perheemme yhteinen harrastus. Olen käynyt monissa ja monissa Suomen kansallispuistoissa, luonnonsuojelualueissa ja retkeilypaikoissa (sekä rajojen ulkopuolellakin), kuitenkin varsinainen vaeltaminen väli öiden kanssa on minulle lähes uutta. On ihanaa löytää aivan uusia puolia luonnosta ja päästä kokemaan erilaista. Rakastan tätä! Tästä olen haaveillut!

Ruuanlaiton toteutimme hauskasti. Opettaja määräsi meidät pieniin trangia ryhmiin, joissa meidän piti valmistaa ruuat. Saimme kaikki samat tarvikkeet, joista meidän piti valmistaa kolmen ruokalajin ateria. Vielä keskenään tuntemattomat luokkatoverimme tutustuimme toisiimme ja uuteen tyyliin valmistaa ruokaa luonnossa. Ainakin minulle tämä oli ensimmäinen kerta!

 

Alkuruuaksi paahdoimme sämpylöitä nuotiossa. Pääruuaksi söimme kanaa ja nuudeleita. Ja jälkiruuaksi mustikkasörsseliä.

 

Yksinkertainen ja maukas jälkiruoka

 (oikeasti hyvää, vaikka visuaalisesti ei )

  Mustikoita - kerätään tuoreeltaan luonnosta

Kaurakeksejä - laita halko muovipussin sisään ja murskaa astiaa vasten

Ruokakermaa 1dl

- Se on jännä, että aina patikoinnin tai vaelluksen jälkeen, mikä tahansa yksinkertainen ruoka maistuu paremmalle kuin mikään ravintolaruoka. Edullisia ravintola elämyksiä.

Illan hiipiessä esiin meistä jokaisesta kuoriutui esiin uusia puolia. Nauroimme ja puhuimme monet tunnit nuotion ympärillä tutustuen toisiimme. Kuun noustessa taivaalle ketään ei vielä nukuttanut. Leirikengät jalassa lähdimme juoksemaan villeinä polkuja pitkin otsalamput valaisten polkumme. Sadan metrin välein pysähdyimme viideksitoista minuutiksikin soiden laitamille tuijottamaan kuuta. Tunnelma oli taianomainen, vaikka emme silloin puhuneet juurikaan. Luonto, ystävyys ja yhteys tekivät tehtävänsä.