Umpihanki vaellus Patvinsuolla

Meillä on koulussa hurjan ihanaa aikaa. Tammikuussa emme päässeet tekemään paljon mittään ja oli paljon tylsiä ja tyhjänpäiväisiä teoriatunteja. Nyt kuitenkin olemme alkaneet tehdä taas niitä asioita, miksi rakastan kouluani ja alaani.

Hiihettyä on tullut umpihangessa viime aikoina paljon. Jo pienestä pitäen olen ihannoinut umpihankea. Monesti perheretkillä hyppäsin ladun sivuun ja hiihin ladun vierustaa seuraten umpihangessa. Jokin siinä vain viehätti jo silloin, ja nykyään vielä enemmän. Kaverin kansa käytiin myös jo vuosia sitten metsissä hiihtelemässä ja tekemässä omia reittejä. Näitä reissuja kutsuimme aina nimeltä "Eräjormailu", jonka johdosta kumpikin tiesi mitä toinen tarkoitti kysyessään, "Lähdetkö eräjormailemaan?". Umpihankihiihtoa tietenkin.

Tällä viikolla olimme kolmen päivän hiihtovaelluksella Patvinsuon kansallispuistossa. Olin käynyt siellä joskus pienenä tyttönä kesällä, mutta en muistanut tai tunnistanut paikasta mitään. Mukana meillä oli aikuispuolen opiskelijoita, sekä oppaina 2 kolmasluokkalaista poikaa, jotka suorittivat vaelluksen näyttönä.

Helmikuun vaelluksella pimeys tulee vielä aikaisin. Siksi meidänkin vaelluksemme alkoi lähes suorinta otsalamppujen valossa, ja oppaiden tihrustaessa kompasseja ja karttoja. Loistavaa työtä he tekivätkin, hieman vaativimmissa olosuhteissa.
Vaelluksella oli lähes loskakeli. Sää vaihteli plussan välillä, ja joka paikassa tuntui kosteus. Leiripaikallamme olisi ollut hyötyä, jos olisin älynnyt ottaa istumaretkialustan mukaan, sillä istumapaikkoja sai hakea. Minua myös jälleen kerran palelsi hurjan paljon tuolla.

Ensimmäisenä yönä heräsin keskellä yötä jäätävään kylmyyteen ja vapinaan. Kävin juoksentelemassa ympäristössä, söin pähkinöitä ja sain eräältä ystävälliseltä aikuisopiskelijalta ylimääräisen fleecekerraston ja silkkimakuupussin lainaan. Näiden opittujen varotoimien jälkeen nukuinkin loistavasti.

Toisena päivänä teimme päiväretken läheiselle laavulle, jossa muut paistoivat makkaroita. Päivä oli hauska ja ikimuistoinen. Lauleskelimme matkalla lastenlauluja opettajan johdolla, hiihdimme kilpaa umpihangessa, kaatuilimme sinne ja nauroimme paljon. Hikivirtasi ja elämä maistui makealta. Seuraava yö olikin elämäni ensimmäinen hyvin nukuttu yö metsässä. Minua ei paleltanut, ja nukuin kuin tukki. Se tuntui ihmeeltä!

Pimeyden vallatessa vielä maata, me lähdimme ystävänpäivänä paluumatkalle. Kello ei ollut vielä kuuttakaan tarpoessamme soiden poikki. Otsalamput otsilla, väsymys vielä rinnassa me hiihdimme odottaen valoa nähden vain hangessa susien, ahmojen ja hirvien jälkiä. Tuon pimeän hiihdon, tuon taianomaisen luonnon karuuden, minä tulen muistamaan aina.

"Ken latua hiihtää, ladun on vanki, vapautta on vain umpihanki"

Umpihankihiihdon MM- kilpailut

Lumettoman talven keskellä saimme luokkamme keskellä houkutuksen osallistua Umpihankihiihdon maailmanmestaruus - kilpailuihin. Alunperin puhuimme harjoittelevamme umpihankisuksilla koulussa, sekä kotona, mutta lumettomuuden takia niillä suksilla harjoittelu kerrat jäivät nolliin. Rohkeina ummikkoina päätimme silti osallistua nelihenkisenä joukkueena kilpailuun.

Minulle kilpailu opetti hurjan monia asioita, ja tuotti monia ”elämäni ensimmäinen kerta”- kokemuksia. En ollut koskaan aiemmin kantanut rinkkaa sukset jalassa, en ollut koskaan aiemmin kokeillutkaan metsäsuksia, en ollut koskaan aiemmin yöpynyt talvella ulkona, enkä myöskään ollut koskaan aiemmin käynyt riu'ulla.

 

Reissu oli rankka, mutta ikimuistoinen. Luulin sitä kyllä hieman rankemmaksi, sillä tulin melko hyvävointisena yöleiriin ja voimia oli jäljellä yllättävän paljon. Ennakkoon olivat monet opettajat puhuneet ja varoitelleet, kuinka rankka ja vaativa reissu tulisi olemaan. Odotin koko matkan ajan tuota rankkuutta saamatta kuitenkaan sitä kovin. Oli ihanaa haastaa itsentä inhottaviinkiin olosuhteisiin. Sää vaihtui paljon. Alussa oli lämmin ja selkeä keli, mutta jossain vaiheessa tuli kylmä viima, piiskova lumisade ja hyinen keli. Onneksi varusteita oli melko hyvin, ja taukotakilla hiihtäessä pahimmilla keleillä oli lämmin. 

Joukkueemme oli sitkeä, vaikka epäonnistuimmekin. Myöhästyin ensimmäsitä rastia vaille kaikilta rasteilta, yksi joukkueemme jäsen luovutti kesken kaiken, jonka johdosta meidät hylättiin ja lopputuloksenakin tulimme toisiksi viimeisinä maaliin. Ketään ei suoritus haitannut, sillä olimme sankareita jo päästyämme maaliin saakka.  

 

Rinkasta sain tällä reissulla itselleni ystävän, sillä aiemmin olin pitänyt sitä vihollisenani. Oikeilla asetuksilla se tuntuu hyvin miellyttävälle selässä, eikä rasita paljoa. Tasapaino oli tosi huono rinkan ja metäsuksien kanssa, ja kaatuiltua tuli paljon. Se on sinänsä minulle normaalia, olipa kyseessä kuinka tasaiset ja hyvät oltavat.

 

Yöleirissä oli kamalan kylmä. En nukkunut yöllä juuri yhtään kylmyyden takia, enkä ymmärtänyt ja osannut tehdä asialle mitään. Sen tähdenkin sunnuntain täysin umpihankihiihto tuntui yllättävän raskaalle, ja tunsin oloni hyvin uupuneeksi. Onneksi meillä oli loistava perässähiihtäjä, joka stemppasi ja kannusti jatkamaan.

 

Huomasin reissun aikana, kuinka paljon on hyötyä psyykkeellä. Positiivisella mielellä pärjää vaikeissakin olosuhteissa ja niistä voi nauttia. Tällaisten retkien ansiosta nauttii ja arvostaa paljon enemmän peruasioita; suihkua, lämmintä kotia ja ruokaa. Siksikin rakastan retkeilyä!

 

Tällaisista umpihankiretkistä olen pienestä pitäen haaveillut, ja jo lapsena tykkäsin hiihtää ladun vieressä umpihangessa. Sama rakkaus on edelleen, ja nyt pääsin oikeasti elämään sitä nauttien siitä entistä enemmän. Tämä on unelmaa. Tämä on taikaa. 

 Kuva otettu Umpihankihiihdon - nettisivuilta. Kuva sunnuntain 8km umpihankiosuuden lähdöstä.