Tällä viikolla halusin tehdä kaikki ne asiat töissä, mistä olin haaveillut koko harjoittelun ajan. Siksikin päivistä tuli varsin erilaisia, rentoja ja jopa turistimaisia. Olin kaksi kertaa varusvarastolla Jeriksen puolella, joka ei poikennut juuri Muonion puolen varastosta. Raahaamisia oli vähemmän, sillä kaikkialle pääsi sisäkautta, eikä moottorikelkkoja tarvittu. Myös huoneita oli vähemmän. Olin perinteisissä talviaktiviteeteissa jouluaattona, jolloin jaoimme ylimääräisenä asiakkaille diplomit, napapiiriin yli selviytymisestä. Joulu tarttui viimein täälläkin ihmisiin, edes hieman. Aktiviteetteja ei ole ollut niin paljon, asiakkaat ovat viipyneet pidempään, eikä hoppu ja touhu ole ollut koko ajan läsnä. Se sopi minulle paremmin. Työn tekee paremmin, laadukkaammin ja nautinnollisemmin, kun saa keskittyä rauhassa siihen, mitä tekee.
Uutuutena oli tällä viikolla 2 kertaa tehty reissu Torassieppiin. Torassiepissä on todennäköisesti Suomen vanhin yhtäjaksoisesti ollut porotila. Viimeisen yrittäjän kuoltua, osti yritys sen itselleen ja jatkoi toimintaa hieman eri näkökulmasta. Paikalla on myös alueen ensimmäinen hotelli. Aikoinaan eräs saksalainen halusi perustaa kodin jonnekin lähistölle ja keksi rakentaa paikalle talon, joka sijaitsi kätevästi puolivälissä Pallasta ja Olosta. Näin matkailijat pysähtyivät talolle yöpymään. Talossa asui myös parhaimmillaan yli 21 ihmistä, mutta kun lapset muuttivat muualle, jäi tilaa tyhjiksi "turisteja" varten.
Torassiepissä on myös kuuluisa jäähotelli/ravintola. Jokaisessa vierailussamme esittelimme ensin hotellin huoneita. Kaikki ei vielä ollut valmista siellä, mutta paljon oli silti jo näytettävää. Osaan huoneista odotetaan jo asiakkaitakin. Aivan mielettömän taitavaa taidetta, oli raapustettu hotellinseiniin. Huoneet itsessään oli pieniä, mutta jokaiseen oli taiteiltu eri teema. Jokainen niistä liittyi myös jollakin tavalla Suomeen, joko sen kulttuuriin, eläimistöön tai historiaan. Hotellihuoneet huipuentuivat päässä olevaan suuren ravintolasaliiin. Siellä tarjoilimme asiakkaille luonnollisen lounaan. Oli kiva päästä käyttämään tarjoilijan "taitoja", joita olemme hieman harjoitelleet erilaisilla kokki kursseillamme. Tämän jälkeen kävelimme asiakkaiden kanssa porotilan läpi vanhalle hotelille ja pääpaikalle. Siellä jaoimme ryhmän kahteen osaan. Toinen porukka lähti poromiesten mukana poroalulle, kun toinen lähti vanhaan museoon kuuntelemaan poroluentoa.
Ensimmäisellä kerralla Torassiepissä halusin leikkiä turistia. Menin siis Austarialaismiehen kanssa samaan rekeen ja fiilistelin samaa matkaa turistien mukana poroajelusta. Täytyy myöntää, että pidin ajelusta, ja ihastuin hieman noihin pohjoisen elukoihin. Kun lapset kiljahletivat riemusta, porojen lähtiessä juoksemaan, kannustin mielessäni niitä juoksemaan enemmän. Vauhdikkaat pätkät olivat myös minun mieleeni.
Myös poroluento, sekä alueen ensimmäisessä hotelissa tapahtuneet luennot opettivat minua suuresti. Sain uutta tietoa poroista, niiden elinympäristöistä, vihollisista ja hoidosta. Myös talon ja alueen historia kiinnostivat minua suuresti, tällaisena kulttuurin ja historian ystävänä.
Sunnuntaina oli viimeinen päiväni. Tuntui haikealle ja ristiriitaiselle. Sydän oli jäänyt jo Muonioon ja Lapin kaamokseen, mutta perheenkin luokse oli mukava palata. Ennen pakkaamisten aloittamista, halusin toteuttaa viimeisen unelmani suhteessa harjoitteluun: Huski-safarin.
Minä en ole todellakaan mikään koiraihminen. Meillä ei ole koskaan ollut koiraa, enkä ole oikeastaan niin tottunut - päinvastoin enemmän vierastan. Kuitenkin olen utelias moniin asioihin, ja ollessani yrityksessä, jossa on Euroopan suurin Huski-tarha, halusin totta kai päästä kokeilemaan edes pientä koira- safaria. Pitäisihän minun myös tietää, mitä ne turistit hehkuttivat jokaisessa palautteessaan.
Sain eteeni kuusi koiraa, ja yhden pelokkaan turistin. Pakkasta oli tuolloin yli - 23 astetta, joka lisäsi henkilökohtaisia haasteita varpaisiini, sekä sormiini. Koirat juoksivat hirmuista vauhtia, ja jouduin ajamaan koko matkan jarrun päällä, muiden nautiskellessa jalaksilla. Meille oli laitettu suhteessa liikaa koiria painoon nähden, jonka suomalainen pääopas tajusi kesken matkan. Välillä mentiin vaaratilanteissa, kun koirani olisivat halunneet ohittaa koko letkan, minun painaessa jarrulla.
Täytyy silti sanoa, että nautin matkasta. Ekologisena ihmisena pidän ajatuksesta, että saan nauttia vauhdin ja maisemien hurmasta, ilman minkäänlaista keinotekoista energiaa. Eläinten vauhdissa on myös omanlaista jännitystä ja hallitsemattomuutta, mitä esimerkiksi moottorikelkoissa ei ole. Uusi halu ja unelma syttyi päästä uudestaan safarille - mutta silloin tahdon sopivan määrän koiria eteeni.
Kaikki loppuu ja loppui myös aikanaan. Sunnuntaina värittelin kyyneleet virraten kiitos - korttia työpaikalleni. Muistot, ilon, sekä vaikeuden hetket virtasivat ulos kyyneleiden mukana. Yksi iso asia elämässäni oli toteutunut ja tullut päätökseensä. Ja minä olin selvinnyt siitä. Maanantai aamuna bussini lähti kohti Rovaniemeä. Aurinko väritti tummilla väreillään taivaankannen. Imin sisääni kaiken Lapista, halusin muistaan aina ne värit. Junassa istuessani näin Kemin kohdalla ensi kertaa auringon lähes kuukauteen, joka yllätykseksi minulle tuotti surullisen olotilan. Se oli kuin niitti Lapille, harjoittelulleni, sekä sydämeni rajalle, minkä taakse sen jätin. Mutta sen tiedän, että sen rajan taakse, minä palaan vielä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti