Hollannin koulu

Ensimmäinen koulupäivämme lähti käyntiin hienosti tunnin myöhästymisellä. Hollannin liikenne ja opastus oli hieman erilaista, mitä olimme odottaneet. Olimme lähteneet ajoissa, mutta jouduimme harhailemaan pitkin ja poikien eri teitä. Ajoimme välillä ympyrää ja lopulta menimme kysymään levikkeelle pysähtyneeltä paikalliselta poliisilta ajo-ohjetta koululle.

Koulumme sijaitsi Velpin alueella, Arnhemissa ja oli yksi valtakunnallisista Helicon Opleidingenin kouluista. Koulussa opiskellaan 7 eri alaa ja vastaa suomalaista ammattikoulua. Hollannissa on hyvin erilainen koulusysteemi kuin Suomessa (kerron tarkemmin myöhemmin) ja siellä se on MBO - koulu. Ala, mikä vastaa lähiten meidän luonto-ohjausta, oli Outdoor&Adventure, eli ulkoilu ja seikkailu. Meillä ei ollut varsinaista yhtä luokkaa, kenen kanssa olisimme viettäneet kaikki päivät ja toiminnot, vaan luokat ja ihmiset vaihtuivat joka kerta. Tämä olikin ainoita negatiivisia asioita koko reissulta, sillä olisin halunnut tutustua paremmin Hollantilaisiin nuoriin ja heidän tapoihinsa opiskella ja elää elämää. Tutustuimmekin hollantilaisista parhaiten opettajiin, sillä heidän kanssaan meillä oli eniten ajanviettoa koulupäivien aikana.

Kouluovista astuessamme sisään haistoimme tuoksun. Se tuntui oudolle, sillä Suomessa kaikki yleiset rakennukset tuoksuvat neutraalille, mutta tuolla haistoin selvästi hyvän tuoksun. Koulu oli täynnä kirkkaita ja pirteitä värejä, ja visuaaliseen ilmeeseen oli panostettu. Seinillä näkyi köynnöskuvioita, muotoja oli hyödynnetty katoissa ja luokkatiloisa, ja koko rakennus pursusi viihtyvyyttä ja kauneutta. Rakastuin ensisilmäyksellä paikkaan!

Koulun opettaja huoneessa oli kahviautomaatti, mikä tuli varsin tutuksi meille kolmen viikon ajan. Askeleet ja kahvihammas tuntuivat tietävän joka päivä, mikä on ensiaskeleiden kohde...

 

Ensimmäisenä koulupäivänä olimme 1 vuosikurssilaisten kanssa, jotka olivat aloittaneet vasta kuukausi sitten opiskelun. Heitä oli parisenkymmentä, ja ikähaarukka oli 16-35 vuotta. Kiertelimme oppilaiden kanssa pihamaalla tunnistaen eri kasveja, puita ja oppien koulun pihamaasta.  

Koulun pihapiirissä oli pari mielenkiintoista historiallista kohdetta. Siellä on aikoinaan toiminut Nunnaluostari, josta muistuttaa koulun pihapiirissä oleva entinen luostarirakennus ja hautausmaa. Hautausmaan risteissä ei ollut kenenkään nimiä, eikä vuosilukuja, sillä nunnat syntyivat nimettöminä ja kuolivat nimettöminä. Kertomus kuulosti rajulta ja veti hiljaiseksi. Kuinka pienenä ihmistä on pidetty, ettei hänelle annettu identiteetistä muistuttavaa nimeä?

Koulun pihapiiri muistutti kaunista puutarhaa. Siellä kiemurteli jokia, kasvoi suuria lehtipuita ja vanhoja pajupuita, joita kutsuimme pocahontas puiksi. Joku puu, jonka nimeä he eivät tienneet englanniksi, oli niin pehmeä kuorista, että sitä vasten pystyi nyrkkeilemään ja hakkaamaan. Se oli hauskaa!

 Koulun pihapiirissa kasvoi myös kastanja- ja hasselpähkinäpuita. Oppilaat keräsivät niitä vain maasta ja söivät ja opettivat meitäkin. Ja ne todella maistuivat pähkinöille! Söin myös jonkun kastanjassa olevan toukan.

Koulun pyöräkatoksessa kasvoi viinirypäleitä. Se oli todella hurjaa ja ihmeellistä. Oppilaat kiipeilivät hakemaan niitä, ja osan ylti ottaa pylväiden reunoiltakin. En ole eläissäni syönyt niin hyvänmakuisia viinirypäleitä! Ne olivat hurjan makeita.

 Ensimmäisenä koulupäivänä tuli opittua paljon koulun paikoista, sekä kasveista ja puista, mitä koulun pihalla kasvoi. Söin myös ensimmäistä kertaa elämässäni tuoreeltaan viinirypäleitä, kastanjan siemeniä ja hasselpähkinöitä, sekä hollantilaisen toukan (suomalaiset ovat jo tuttuja).

Päivä oli vauhdikas ja mielenkiintoinen, ja ihastuin täysin kouluun. Tästä päivästä oli mahtava jatkaa alkavaa opintoviikkojamme. 

Maastopyöräily

Hollanti on kuuluisa pyöräily innostuksestaan. Mekin pääsimme osaksemme tästä hurmiosta jo ensimmäisenä koulupäivänämme Hollannin opintomatkallamme.


En ollut koskaan aiemmin ajanut maastopyörällä, saatikka kunnolla metsässä. Normaalilla polkupyörällä olen joskus yrittänyt ajaa päätyen kantamaan pyörääni juurakoiden yli ja juuttuen kiviin ja kantoihin. Maastopyörällä noita ongelmia ei koeta.


Koulupäivämme iltapäivänä saimme koululta kypärät ja pyörät. Oppaiksemme lähti joukko viimeisen vuoden "Outdoor&adventure - opiskelijoita, jotka suorittivat jonkinlaista näyttöä samalla. Heitä oli ohjaamassa kaksi paikallista opettajaa. Meille opastettiin pyörän tekniikka, sekä turvallisuusohjeet. Vaikka en ymmärtänyt englannin kielistä sanastoa tähän, ymmärsin varsin hyvin ohjeet elekielen ja osoittelun vuoksi.

Pyöräilimme suurena joukkona läheiseen metsään, sekä osittain paikalliseen kansallispuistoon. Saimme porukkana pieniä tehtäviä, joita harjoittelimme kerta toisensa jälkeen jatkaen jälleen matkaa seuraavaan paikkaan. Tämä teki hommasta mielenkiintoisen, mutta haastavan. Huomasin myös, kuinka vaikeaa maastopyöräily todellisuudessa on. Yritin sisulla ja tahdolla monia tehtäviä uudestaan ja uudestaan, mutta saatoin epäonnistua silti. Se jäi hieman harmittamaan, sillä tahtoisin oppia aina uutta - vaatipa se aikaa paljon tai ei.

Tehtävinä meillä oli alamäkimutkittelua, ylämäkimutkittelua, ylämäki nousua, hidasajoa, sekä hyppimistä. Mutkittelut onnistuivat minulta aika hyvin, mutta etenkin alla olevan jyrkän ylämäen nouseminen epäonnistui yrityksistä huolimatta. Voimia olisi ollut, mutta tekniikka oli väärä - neuvoista huolimatta.

Päivä oli mielenkiintoinen ja opettavainen. Maastopyöräily on mielenkiintoinen laji, jota tahtoisin kokeilla myöhemmin uudestaan. Se sisältää haasteita ja vaihtelua, mitä normaali pyöräily ei samalla lailla tarjoa.

Luonnon väreissä

Luonto on täynnä värejä. Sen kauneus piirittää minut useasti. Helposti ajattelemme vain perinteisten maanläheisten värejen kuuluvan luonnon väreihin: ruskean, vihreän, kellertävän. Todellisuudessa, kun vaivaamme päätämme laskea alemmaksi voimme löytää, mitä ihmeellisimpiä värejä. Jopa neon värejä!

 Tänä syksynä minä suorastaan hullaannuin väreistä ja sienistä. Sienien avulla löysin luonnon värit, ja värien avulla uusia ulottuvuuksia katsoa luontoa. Voi, miten ihmeellinen onkaan luonto!

Minua on aina kiehtonut sienet. Sain kuulla isältäni syksyllä, että jo pienenä tyttönä halusin mennä sieneen ja kävinkin isäni kanssa vielä Metsäkoulun metsissä sienestämässä. Tuntui hassulta kuulla, että olen sittenkin käynyt nykyisessä kouluni alueella jo lapsuudessani.

Olen huono tunnistamaan ja painamaan mieleeni asioita. Mitkään sanastot eivät tartu minuun, olipa kyseessä kasvit, eläimet, kielet kuin harrastukset. Sieniä en tätä syksyä ennen tuntenut kuin muutaman. Hyvä ystäväni luokaltani tietää kuitenkin sienilajeja paljon. Hänen myötänsä tarttui oppi minuunkin ja rakkaus sieniin lisääntyi. En enää tiedä vain kanttarellia ja kärpässientä, vaan monia tatteja, haperoita, rouskuja ja erikoisempia sieniä. Tuntui mahtavalle, että voisin rakkauteni lisäksi myös tietää, tunnistaa, kerätä ja kokata näitä pieniä rakkauden kohteitani!


Tänä syksynä oppimistani edisti myös, kun pääsin äitini kanssa Marttojen järjestämälle sieniretkelle. Asiantunteva opas ohjeisti jokaista meistä keräämään kaikkia sieniä - tunsimmepa ne tai emme. Ja yhdessä oppaan kanssa kävimme jokaisen sienen läpi. Teoriakirjan kuvat ja opit eivät ole aiemmin jääneet päähäni, mutta konkreettinen oppi luonnon keskellä jää - ja pysyy.

Myös koulussamme kävimme sieniretkillä, sekä museon järjestämässä sieninäyttelyssä. Voi, sienet, teistä minä tahdon tietää lisää ja lisää!

Aloitus

Olen syntynyt lähes luontoon. Minun sydämeni on tehty luontoon, ja se saa kaipauksensa sen uumenista.
Ennen kuin osasin kävelläkään, laittoivat vanhenpani minut rinkan selkään ja veivät patikointi retkille. Olen nukkunut parhaimmat päiväuneni rinkan selässä ja rallattanut itse keksimäni Kippari Kalle ja Kettu Repolais - laulut siellä. Olen kiukutellut eniten poluilla ja jättäytynyt uhmakkaasti seisomaan kapinoidessani. Olen juossut innokkaimmin ja huutanut koviten innosta nähdessäni pitkospuut. Olen kantanut baby bornia pitkin polkuja ja kuljettanut kokonaista mielikuvitusperhettä retkistä toiseen. Olen huojunut tuulessa Saana- tunturin päällä ja palellut tuntureilla. Olen kompuroinut poluilla ja juossut hämähäkin verkkojen ja mutalammikoiden yli.

Se mitä olin lapsena, sitä minä olen vieläkin. Se rakkaus, mikä istutettiin minuun jäi ja puri. Se kasvoi rakkaudeksi, mikä ei tule varmasti häviämään koskaan elämäni aikana. Luonnon keskellä tunnen olevani kokonainen.

Kuudennella luokalla ollessani puhuimme siskoni kanssa unelma-ammateista. Heittelimme toisillemme ammatteja, mitkä sopisivat meille (lähinnä minulle, sillä hän opiskeli jo ammattiaan). Yhtäkkiä hän tokaisi minulle "eräoppaan". Katselin ihmeissäni häntä, sillä en ollut koskaan kuullutkaan tästä. Se kuullosti liian hyvältä ollakseen totta. Voisiko olla olemassa ammatti, joka vastaa kaikkea sitä, mitä rakastaa ja haluaa? Ja kyllä, sellainen voi olla. Ja siitä lähtien minä siitä haaveilin.

Ylä-asteen ajan puhuin unelmastani. Monet sanoivat sen sopivan, mutta toiset pitivät sitä vitsinä, sillä ammatti kuullosti epävakaalle monen mielestä. Tuli kuitenkin kevät ja syksy, ja menin kouluun ja elän nyt yhtä unelmaani.

Tämä blogi kertoo tästä unelmasta. Se kertoo kaikesta siitä, mitä koen, opin ja näen opiskeluni ympärillä. Se on oppimispäiväkirja, joka näyttää myös, mitä meidän luonto-ohjaaja opiskelumme on.

"Minun kotini muodostuu; kosteista sammaleista, vanhoista kuustenoksista, solisevista puroista, varpujen rapseesta, villeistä kuperkeikoista, auringon paisteesta, lahonneista puista, unohtuneista piikkilangoista - niistä se muodostuu, se minun koti."