Minulla usko vaeltamiseen oli koetuksella Hollannissa. Opettajamme ilmoitti lähtöpaikaksi juna-aseman parkkipaikan, jonka ympärillä liikkui kymmeniä ellei satoja kaupunkilaisia matkalla ympäri Hollantia. Asfalttien, autojen ja talojen keskeltä me todella lähdimme. Ja sinne myös seuraavana päivänä palasimme.
Kuljimme mukanamme GPS- navigaattori, josta etsimme lyhimme ja selkeimmän reitin päämääräämme. Reitti oli monipuolinen ja meille suomalaisille erikoinen. Ensimmäiset kilometrit kulkivat keskustan asfalteilla, asutusten välistä, metsikössä, jossa oli autotien levyiset kulkureitit, aropeltojen läpikulkemista, sekä maanteillä kävelyä. Näitä metsäteitä kutsuimme valtateiksi, sillä suomalaisina olimme tottuneet kinttupolkuihin. Matkalla pysähdyimme myös erään kansallispuiston luontokeskukseen juomaan kahvit. Niin, vaelluksella, saimme juoda kahvit kahvilassa.
Matkaa meillä kertyi molempina päivinä 16-20km. Ensimmäisenä päivänä vaelsimme sen melkein kokonaan vesisateessa sadetakit päillämme. Tämä ei kuitenkaan haitannut ollenkaan. Säät olivat suosineet meitä koko Hollannin reissun ajan, joten pieni sadepäivän kävely toi vain vaihtelua elämään. Tuntui lähes suloiselle liikkua ja juoksennella sadetakit päällä ja rinkat selässä. Onni lisääntyy kun sää huononee. Elämä tuntuu silloin erikoisen kepeälle, kun sen tyypillisesti ei pitäisi tuntua. Minusta meidän suomalaisten pitäisi ollakin maailman onnellisinta kansaa omistaessamme auringon, joka ei aina paista. Minulla sisäinen aurinkoni puhkeaa kukkaan monesti, kun ulkomaailma kääntyy nurjalleen.
Matkan varrella tapasimme myös ensimmäiset pitkospuut! Parinkymmenen metrin pätkän ajan astelimme hollantilaisissa pitkospuilla katselemaan pientä vesilätäkköä. Siellä pitkospuut oli päällystetty tuollaisilla rautasysteemeillä liukkauden esteeksi ilmeisesti.
Leiriytymispaikkamme oli partiolaistenkeskus. Hollantilaiset opettajat tulivat sinne autoilla tuoden samalla ruuat, ruuanvalmistusvälineet, sekä yöpymiseen vartatut pressut. Rinkkamme tuntuivat siksi super kevyiltä, kun raskaimmat tavarat kuljetettiin puolestamme.
Leiripaikka tuntui kirjaimellisesti leiripaikalta, eikä metsäiseltä vaelluspaikalta. Siellä oli vesivessat, puhdasta vettä pumppaava kaivo, sekä ruokajuomana maitoa, mitä meillä ei koskaan ole Suomessa, sen huonon säilyvyyden vuoksi. Muutenkin hollantilaisilla oli persoonallinen tapa miettiä vaeltamista, sillä he olivat kuljettaneet kaikille limpparia, sekä sipsiä.
Ilta meni mukavasti ruokaa valmistaessa, piilosta leikkiessä, kansainvälisesti keskustelessa, että kuuta katsellessa. Yön nukuimme lämpimästi itse tehdyn pressuviritelmän alla.
Tällä vaelluksella keksimme kävellessämme uusia pelejä ja tekemisiä. Kyselimme toisiltamme lapsuuden ystäväkirjan tapaan kysymyksiä, joita normaalisti ei tule kysyttyä. Se oli hauskaa, ja oppi toisista niin hassuja, kuin yllättäviä asioita. Sama homma tehtiin myös opettajille, joten koko porukka kirjaimellisesti oppi toisistaan.
Vaellus oli erilainen, mitä koskaan ollut. Rakastan ehdottomasti enemmän suomalaista oikeaa luonto tyyliä, mutta ei tuossakaan mitään vikaa ollut. Reissu jäi mieleen ja opetti monta kulttuurieroa, sekä hollantilaisesta vaelluksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti