Iltalennolla

Aurinko kuultaa maiseman värikkääksi. Pienet jäärakeet peittelevät pihatien ja autojen tuulilasit. Vasta eilen puhuin, kuinka tämä on masentavin ja rumin vaihe luonnossa, mutta vain yön vaihtuessa päiväksi olen toista mieltä. Aamupostin haettua saan kuulla, että tänään on viimeinen teeren metsästyspäivä. En ole kerennyt käymään metsällä tänä vuonna kuin kerran, joten haluan päästä vielä viimeisen kerran näkemään teerien lennon.

Minulla ei ole metsästyskorttia, enkä ole edes varma aionko hankkia sitä. Isäni on kuitenkin metsästänyt jo nuoresta pojasta lähtien, ja ala- yläasteen vaiheessa kiinnostuin lähtemään hänen mukaansa metsälle. Siitä lähtien on tullut vietettyä parhaimpia laatuaikoja isän kanssa metsällä.

Tällä kertaa siskoni tahtoi lähteä elämänsä ensimmäistä kertaa myös mukaan. Oli sinänsä hassua, että hän oli mukana, kun oli tottunut olemaan aina vain kaksin isän kanssa. Yllättävän hyvin sujui liikkumin kolmistaankin. Molemmat ollaan siskon kanssa pieniä, joten paljoa ääntä ei askeleistamme kuulunut.

Ilta-aurinko alkoi pian värittää maisemaa lähtiessämme kävelemään mäkeä ylöspäin. Isä näytti koivun oksista ns. kurkuja, joita kuulema teeret syö. Räksiä lenteli pellolla. Jossain lensi suuri ukko teeri, jota kohti kuljimme. Se ei huomannut meitä, mutta lensi ylitsemme toiseen suureen kuuseen. Lähdimme hiipimään sitä kohti, ja laukauksen kajahtaessa tantereella tipahteli oksia maahan - eikä tällä kertaa saalista tullutkaan. Näimme silti upean auringon värittämät maisemat ja tunsimme kirpeän syysilman, joka nostatti mieltä. Metsästyksessä on sitä jotain erilaista, mistä nautin.