Osa minua, osa luontoa

Keväiset arki-illat voivat olla erilaisia. Kun päivät ovat pidentyneet ja lumet sulaneet aikoja sitten, on mahdollisuus lähteä luonnon keskelle patikoimaan keskellä viikkoakin. Meille tuttu ja vakio patikointi paikka on Siilinjärven ja Varpaisjärven rajalla oleva Hirvisuo. Läheisyyden vuoksi, sinne voi lähteä milloin vain - vaikka keskellä kouluviikkoa.

Tuona retkenä minä ajattelin paljon. Ja minähän ajattelen ja tunnen paljon - silloin kun luonto ympäröi ja tanssittaa minua.

Luonto on jotain ihmeellistä ja koukuttavaa. En osaa enää viettää samallalailla aikaani kuin ennen. Enkä tunne luontoa kohtaan ähkyä, vaan halajan uudestaan ja uudestaan sinne. Toisaalta nautin myön niistäkin hetkistä, kun saan pitkän tauon jälkeen laittaa farkut tai mekon päälle ja laittautua. Ne hetket olivat ennen arkipäivää, mutta nykyään erikoishetkiä joita saa muutaman kerran viikossa.

Luonto antaa voimaa. Se rentouttaa ja saa oloni vapaaksi. Tunnen itseni kokonaiseksi, vapaaksi lentämään. Saan olla minä, saan olla lapsi, saan olla Isän käsivarsilla.

Luonto muuttuu, luonto on erilainen, luonto on monipuolinen. Se näyttää omat kasvonsa eri vuodenaikoina, päivinä, säätiloina, kellonaikoina. Se muistuttaa myös suuruuttansa, ja sitä miten pieniä me loppujen lopuksi olemme. Miten vähän loppujen lopuksi voimmekaan vaikuttaa asioihin.

Luonto yhdistää ihmisiä. Vietän aikaani ja kaveeraan ihmisten kanssa lapsista eläkeikään hipuaviin. En enää tunne rajoja ystävyydessä. Meillä on jotain yhteistä, hauskaa ja arvokasta ollessamme luonnossa.

Luonto myös erottaa ja eristää. Vapaa-ajoillani koen enemmän yksinäisyyttä kuin ennen. Ihmiset ovat eri paikoissa, ja heitä on hankalampi nähdä. Eivätkä monetkaan tunne sitä samaa sydämen tykytystä sammaleista, naurulokin huutoihin ja teeren kuherruksiin. 

Haluaisin ihmisten enemmän näkevän luonnon ihmeellisyyttä. Kaikista ei tule eräjormia, eikä urheilijoita, mutta uskon jokaisen voivan löytää jotain omaa ja ihmeellistä luonnosta. Vaikka sen kabanossin kautta.