Hiihettyä on tullut umpihangessa viime aikoina paljon. Jo pienestä pitäen olen ihannoinut umpihankea. Monesti perheretkillä hyppäsin ladun sivuun ja hiihin ladun vierustaa seuraten umpihangessa. Jokin siinä vain viehätti jo silloin, ja nykyään vielä enemmän. Kaverin kansa käytiin myös jo vuosia sitten metsissä hiihtelemässä ja tekemässä omia reittejä. Näitä reissuja kutsuimme aina nimeltä "Eräjormailu", jonka johdosta kumpikin tiesi mitä toinen tarkoitti kysyessään, "Lähdetkö eräjormailemaan?". Umpihankihiihtoa tietenkin.
Tällä viikolla olimme kolmen päivän hiihtovaelluksella Patvinsuon kansallispuistossa. Olin käynyt siellä joskus pienenä tyttönä kesällä, mutta en muistanut tai tunnistanut paikasta mitään. Mukana meillä oli aikuispuolen opiskelijoita, sekä oppaina 2 kolmasluokkalaista poikaa, jotka suorittivat vaelluksen näyttönä.
Helmikuun vaelluksella pimeys tulee vielä aikaisin. Siksi meidänkin vaelluksemme alkoi lähes suorinta otsalamppujen valossa, ja oppaiden tihrustaessa kompasseja ja karttoja. Loistavaa työtä he tekivätkin, hieman vaativimmissa olosuhteissa.
Vaelluksella oli lähes loskakeli. Sää vaihteli plussan välillä, ja joka paikassa tuntui kosteus. Leiripaikallamme olisi ollut hyötyä, jos olisin älynnyt ottaa istumaretkialustan mukaan, sillä istumapaikkoja sai hakea. Minua myös jälleen kerran palelsi hurjan paljon tuolla.
Ensimmäisenä yönä heräsin keskellä yötä jäätävään kylmyyteen ja vapinaan. Kävin juoksentelemassa ympäristössä, söin pähkinöitä ja sain eräältä ystävälliseltä aikuisopiskelijalta ylimääräisen fleecekerraston ja silkkimakuupussin lainaan. Näiden opittujen varotoimien jälkeen nukuinkin loistavasti.
Toisena päivänä teimme päiväretken läheiselle laavulle, jossa muut paistoivat makkaroita. Päivä oli hauska ja ikimuistoinen. Lauleskelimme matkalla lastenlauluja opettajan johdolla, hiihdimme kilpaa umpihangessa, kaatuilimme sinne ja nauroimme paljon. Hikivirtasi ja elämä maistui makealta. Seuraava yö olikin elämäni ensimmäinen hyvin nukuttu yö metsässä. Minua ei paleltanut, ja nukuin kuin tukki. Se tuntui ihmeeltä!
Pimeyden vallatessa vielä maata, me lähdimme ystävänpäivänä paluumatkalle. Kello ei ollut vielä kuuttakaan tarpoessamme soiden poikki. Otsalamput otsilla, väsymys vielä rinnassa me hiihdimme odottaen valoa nähden vain hangessa susien, ahmojen ja hirvien jälkiä. Tuon pimeän hiihdon, tuon taianomaisen luonnon karuuden, minä tulen muistamaan aina.
"Ken latua hiihtää, ladun on vanki, vapautta on vain umpihanki"
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti