Pidän kalastamisesta. Haluan käydä kalastamassa vähintään kerran kesässä kunnolla. Virvelin heittäminen järveen, sen laskeutuminen alas ja kelaamisen tunnelma ovat rentouttavaa. Kärsivällisyyttä kasvatetaan, luonnosta nautiskellaan ja leikitään erämiehiä. Siinä on sitä jotakin.
Suomen järvistä en ollut saanut koskaan mitään virvelillä. Ainoastaan lapsuuden mato-onki reissut olivat tuottaneet itselläni eläviä tuloksia, mutta näin vanhempana virvelin kanssa heilujana tuloksena on olleet ainoastaan puunpalaset, simpukankuoret kuin järvikaislat. Norjassa kalastaessani olen saanut useamminkin kerran oikeaa saalista, ja kohtuu helposti. Usko Suomen vesiin oli jo mennyt minulta. En uskonut edes, että voisin saada koskaan virvelillä sieltä mitään, vaikka pidinkin kalastamisesta.
Hossan reissu oli merkitsevä minulle. Kalastusluvan kuluessa puoleenväliin, vaihtaessamme paikkaamme kahden lammen kohdalla, jotain odottamatonta tapahtui. Pienen kirkasvetisen lammen rannalla ei ollut muita kuin minä ja veljeni. Tunsin vetoa uistimessani. Erilaista vetoa kuin aiemmin. Olin minä aiemminkin vetoa tuntenut - tulokseni kiinni juuttuneet uistimet ja puunpalaset. Huudahdin veljelleni "Kala tulee, kala tulee!" Veljeni juoksi luokseni haavi kädessä ja minä kelasin. Ei kulunut monia sekunteja, kun oikea, elävä kirjolohi oli haavissa. Minun elämäni ensimmäinen Suomen veden virveli kala! Ja oikea kirjolohi! Olin ikionnellinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti